Kansalliskirjaston digitoituja sanomalehtiä selatessani osuin sivulle, jossa kerrotaan Inkoossa sijaitsevan Fagervikin ruukinkartanon puutarhasta. Se osoittautui osaksi Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo -lehden numeroissa 11, 41 ja 42 vuonna 1782 julkaistua Henrik Gabriel Porthanin artikkelia suomalaisesta puutarhaviljelystä, ”Anmärkningar i Finska Trädgårdsskötselen”. Lisätietoa tästä puutarhasta löytyi lähteissä mainituista erinomaisista teoksista.
Ruotsalaissyntyinen Hising-suku oli saanut Fagervikin omistukseensa isonvihan jälkeen. Puutarhan kehittäminen alkoi toden teolla, kun tila oli tullut Johan Hisingin (1727–1790) omistukseen. Aatelointinsa jälkeen Hisinger-nimeä käyttänyt ruukinpatruuna perusti kartanoon hyötypuutarhan, jossa perunan lisäksi viljeltiin yrttejä, juurikasveja ja vihanneksia. Koristepuutarhan kasvit toivat maisemaan silmäniloa. Hedelmätarhaa varten Hisinger hankki kymmenittäin hedelmäpuiden taimia Ruotsista ja Tallinnasta. Ensimmäisistä puista suurin osa paleltui kovien pakkastalvien aikana, mutta sitkeän jalostustyön tuloksena Fagervikissä kasvoi Porthanin artikkelin aikaan jo kymmeniä omena-, päärynä-, luumu- ja kirsikkapuita. Viinirypäleestäkin onnistuttiin saamaan satoa, samoin kasvihuoneissa kasvatetuista appelsiini- ja sitruunapuista. Kasvihuoneissa talvehtivat myös mulperipuut, Hisingerin puoliso kun oli kiinnostunut silkkiäistoukkien kasvattamisesta.
Johan Hisingerin poika, blogissamme aiemmin mainittu ratsumestari Mikael Hisinger (1758–1829), laajensi puutarhaa perustamalla noin 50 hehtaarin maisemapuutarhan, jonka suunnitteluun hän oli saanut vaikutteita vuosina 1783–1784 tekemänsä pitkän Euroopan-matkan aikana. Myös seuraavat sukupolvet olivat kiinnostuneita kasveista ja kasvitieteestä ja jatkoivat puutarhan kehittämistä.
Puutarhat olivat hyötynäkökohtien ja kauneusarvojensa vuoksi säätyläisten suosiossa. Kartanoista ja pappiloista hedelmäpuut ja marjapensaat levisivät ajan myötä talonpoikien ja torppareidenkin puutarhoihin. Aivan tuntemattomia ne tosin eivät tavalliselle kansalle olleet. Porthanin mukaan hedelmäpuita oli vanhastaan kasvatettu ainakin Uudellamaalla, Turun seudulla, Hämeessä ja jopa Vaasan korkeudella. Se, että suomalaisilla on äpple-sanalle oma kotimainen vastine ”omena”, osoitti Porthanin mielestä, että hedelmä on ollut suomalaisille tuttu ammoisista ajoista. Kirsikka, päärynä ja luumuhan ovat ruotsalaista lainaa.
1700-luvun lopulla oli hyötypuutarhoihin saatavissa jo laaja valikoima siemeniä. Esimerkkinä on Turun Akatemian puutarhan Åbo Tidningarissa 14.1.1799 yleisölle tarjoama siemenvalikoima. Valikoimaan kuului yrttejä basilikasta sitruunamelissaan ja portulakkaan, virginialaista tupakkaa, tusinan verran eri kaalilaatuja, kaikkia tavallisia juurikasveja, mangoldia, mustajuurta ja endiiviä sekä tietysti monenlaisia sipuleita, herneitä ja papuja.
Lopuksi Turun Wiikko-Sanomien vuonna 1820 tarjoama neuvo kaalinkasvattajille:
Ruohtalaisessa Awiisissa neuwotaan kaali-matoja sillä tawalla häwittämään, että yöksi pannaan kaalin kuwuille willaisen waatteen tilkkuja, joihin matojen sanotaan yö-kylmän tähen kokoontuwan. Aamulla poisotetaan tilkut ynnä matojen kanssa. – Tätä konstia kiitetään paljon mainituissa Awiisissa, ja saisiwathan lapset joutessansa tuotakin kokea. Muuton on tuttu asia, että perhoisten munista sikiää matoja, ja niistä jälleen perhosia. Näitä eläwiä sikiäsi maailmaan sangen paljon, jos eiwät pääskyiset, wästäräkit, raunio-runtit ja muut perhoisten ja matojen syöjät niitä wähentäsi. Saman hywän tekee myös yö-lipakko eli nahka-siiipi, joka syöpi yö-perhosia.
Lähteitä:
Lounatvuori, Irma (toim.) 2004: Fagervikin puutarhojen vuosisadat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 993. Helsinki: SKS.
Ruoff, Eeva 2001: Vanhoja suomalaisia puutarhoja. Helsinki: Otava.