Suistamon Uuksujärvellä oltiin iloisissa tunnelmissa toukokuun 1. päivänä vuonna 1748, sillä Grigori Semeninpoika oli kutsunut Fedot Jefiminpojan ja muutamia muitakin naapureita kylään. Kun oli joukolla syöty ja juotu ja ryypätty viinaa (sedan the spisat, drukit samt supit brennewjn), 20-vuotias Fedot ja hänen isoveljensä Afanasi päättivät ostaa Grigorin Iivana-pojalta kaksi puutaa eli 33 kiloa suolaa. Hinnankin veljekset jo maksoivat. Sitten ruvettiin mittaamaan suolaa tuohikopalla (näfwerrifwan), mutta sen painosta syntyi erimielisyyttä. Iivanan mukaan tuohikoppa painoi kuusi naulaa, mikä pitikin paikkansa, mutta Fedot väitti, että kunkin kopallisen edestä piti saada kahdeksan naulaa lisää. (ven. naula = 409,5 g) Fedot tempaisi tuohduksissaan pihalta käteensä nuijan ja yhtä lailla tulistunut Iivana koivukalikan. Iivanan veli Jefim ja muut läsnäolijat onnistuivat kuitenkin erottamaan tappelupukarit toisistaan, ottivat lyömäaseet pois ja kehottivat Fedotia lähtemään kotiin.
Fedot noudatti neuvoa, mutta Iivana läksi perään. Molemmat ottivat halkopinosta avukseen kättä pidempää, ja Fedot löi mäntyhalolla Iivanaa päähän vasemman silmän yläpuolelle. Iivanan nenästä ja suusta roiskui verta, ja mies tuupertui maahan. Vaimo ja pikkuveli Jefim saivat raahatuksi Iivanan tupaan, mistä hän jonkin aikaa levättyään läksi uudestaan Fedotin pihalle. Siellä hän istui rappusille ja vakuutti, että Fedot saa maksaa lyönnistään kalliisti. Fedotin isoveli Maksima antoi Iivanalle ryypyn tai pari, minkä jälkeen mies ei päässyt ylös omin voimin, vaan vaimo talutti hänet kotiin. Kotona Iivana valitti sängyssä kovaan ääneen, ettei hän pääse Fedotin lyönnin takia enää ikinä jalkeille. Puolenyön jälkeen hän ei enää kyennyt puhumaan ja päivällisaikaan toukokuun toisena päivänä heitti henkensä.
Fedot Jefiminpoika otettiin kiinni heti Iivanan kuoleman jälkeen, ja häntä lähdettiin kuljettamaan Aleksanteri Nevskin luostarin tilanhoitaja Ivan Klimpujevin pakeille. Hän onnistui kuitenkin livahtamaan karkuun ja jäi kiinni vasta kaksi viikkoa myöhemmin eräästä metsäpirtistä yhdessä kahden venäläisen sotilaskarkurin kanssa.
Sortavalan välikäräjillä 21. kesäkuuta 1748 Fedot joutui vastaamaan syytteeseen Ivan Grigorinpojan kuoleman aiheuttamisesta. Paikalla olivat lautamiehet Antti Vehviläinen, Petter Poutiainen, Olli Litmanen, Petter Pärnänen, Juho Jormakka ja Taneli Tiainen sekä tilanhoitaja Ivan Klimpujev.
Vainajan isä Grigori kuvaili oikeudelle poikansa saamia vammoja. Pojan vasen silmä oli musta ja muurautunut melkein umpeen, ja vaikka päässä ei ollut ammottavaa haavaa vaan ainoastaan pikimusta kuhmu, isästä oli kädellä koskettaessa tuntunut, että Iivanan pääkallossa oli murtumia.
Fedot Jefiminpoika myönsi, että hän oli saattanut aiheuttaa Ivanin kuoleman mutta kiisti tehneensä niin tahallaan. Iivana oli Fedotin mukaan lyönyt ensin, mutta Fedot oli ehtinyt torjua lyönnin käsillään ja satuttanut siinä rytäkässä vasemman peukalonsa ja oikean pikkusormensa kynnen. Vastaaja totesi, että hän ja Iivana olivat olleet 1. toukokuuta melkoisesti päissään ja että heidän välilleen oli syntynyt riitaa suolasta. Minkäänlaista vihanpitoa heidän välillään ei ollut aikaisemmin ollut. Fedot tähdensi lyöneensä naapuriaan itsepuolustukseksi. Lisäksi Fedot arveli, että Iivanan kuolema saattoi aivan hyvin johtua myös viinasta eikä hänen saamastaan lyönnistä.
Piileskelyajastaan Fedot kertoi, että hän oli mennyt rajan yli Ruotsin puolelle, tarkemmin sanottuna Ilomantsin pitäjän Liusvaaraan ja Ontronvaaraan sekä muihinkin kyliin, joiden nimiä hän ei muistanut. Hän oli saanut ruokaa osittain rahaa vastaan ja osittain ilmaiseksi. Kun hän oli lähtenyt Ilomantsista takaisin kotiseudulleen, hän oli tavannut metsässä kaksi venäläistä sotilaskarkuria, joista toisella oli ollut pyssy ja toisella keihäs. Kyläläiset olivat ottaneet heidät kaikki kolme kiinni metsäpirtistä ja tuoneet tänne kaksi viikkoa sitten.
Kaikki läsnäolijat todistivat kysyttäessä, että kuollut Iivana oli ollut 35-vuotias, pitkä ja pulska (lång och temmeligen tjock) sekä kaikin puolin terve ennen kohtalokasta päivää. Tilanhoitaja Klimpujev puolestaan sanoi, että hän oli jo aikaisemmin pyytänyt kirjuri Petrovia ja nimismies Candelinia mittaamaan matkan, jonka Iivana oli seurannut Fedotia, ennen kuin Fedot oli lyönyt häntä. Matka oli 14 syltä.
Kihlakunnanoikeus katsoi tässä vaiheessa tarpeelliseksi selvittää, mitä vainajan ruumiin tarkastuksessa oli havaittu. Ruumiin olivat tarkastaneet nimismies Candelin, siltavouti Juho Ketonen ja kirjuri Petrov 11 päivää Iivanan kuoleman jälkeen. He olivat panneet merkille samat pään seudun viat, joista edellä oli ollut jo puhetta. Pääkallon ja aivojen vammoista Ketonen ja Petrov eivät osanneet kertoa, koska kukaan heistä ei ollut tunnustellut päätä erikseen. Ketonen muisti kuitenkin, että vatsan seudulla ja navan ympärillä oli ollut pieniä sinisiä viiruja, joiden syntymisen syytä hän ei tiennyt. Nimismies Candelin ei ollut oikeudessa läsnä, koska hän oli matkustanut Käkisalmeen Fedotin kanssa löydettyjen sotilaskarkureiden kanssa.
Istunnossa kuultiin myös uuksujärveläistä talollista Jaakko Pjotrinpoikaa, joka oli toukokuussa pessyt Iivanan ruumiin. Häneltä kysyttiin muun muassa, oliko Iivana kuollut viinan vai lyönnin seurauksena. Jaakko totesi siihen, että Ivan oli joskus ryypännyt viinaa enemmänkin kuin nyt puheena olevana päivänä eikä siitä ollut koitunut hankaluuksia. Vainajan renki Iivana Larivoninpoika oli samaa mieltä ja muistutti isäntänsä sanoneen vielä viimeisillä voimillaan, että hän saisi surmansa Fedotin silmittömän lyönnin tähden.
Oikeus määräsi siltavouti Hans Baasin tarkastamaan vainajan ruumiin uudestaan yhdessä kahden lautamiehen, Petteri Pärnäsen ja Olli Litmasen, kanssa. Baas valittiin tähän tehtävään, koska hän oli työskennellyt nuoruudessaan lääkärin palveluksessa. Ruumis oli haudattu Uuksujärvelle, 85 virstan päähän Sortavalasta. Kolmikon tuli tutkia, oliko vainajan pääkallo rikkoutunut vai ei.
Oikeudenkäynti jatkui 4. heinäkuuta, jolloin siltavouti Hans Baas teki selkoa ruumiin toisesta tarkastuksesta. Pääkallon luissa ei havaittu tarkastuksessa vikaa. Siltavouti arveli, että Fedot Jefiminpojan hillitön lyönti oli aiheuttanut pään sisäisiä vaurioita, joihin Iivana oli menehtynyt. Baas totesi vielä, että jos hän olisi saanut avata ruumiin heti kuoleman jälkeen, hän olisi todennäköisesti pystynyt sanomaan aivan varmasti, mistä kuolema johtui. Nyt syy jäi osittain arvelun varaan, koska ruumis oli täynnä matoja ja aivan mädäntynyt.
Kihlakunnanoikeus katsoi, että koska Fedot Jefiminpoika oli antanut aiheen Ivanin kanssa puhjenneeseen riitaan eikä ollut yrittänyt päästä pälkähästä muutoin kuin lyömällä Ivania kuolettavasti, hän ei voinut välttää kuolemanrangaistusta. Oikeus nojasi tuomiossaan neljännen Mooseksen kirjan luvun 35 jakeisiin 18 ja 31:
18. Tahi jos joku ottaa käteensä puuaseen, jolla voi lyödä kuoliaaksi, ja lyö toista, niin että tämä kuolee, on hän tahallinen tappaja; sellainen tappaja rangaistakoon kuolemalla.
31. Älkää ottako lunastusmaksua sellaisen tappajan hengestä, joka on tehnyt hengenrikoksen, vaan rangaistakoon hänet kuolemalla.
sekä kuningas Kristoferin maanlain tahallisen tapon kaaren lukuun 2:
2. Jos tappaja saadaan vuorokauden kuluessa kiinni verekseltä. Jos joku tappaa toisen ja hänet saadaan ruumiin luota kiinni verekseltä tai pakenevana saman vuorokauden aikana, jolloin hän teki teon, antakoon hengen hengestä, älköönkä hänellä olko missään rauhaa, paitsi kirkossa tai luostarissa, mikäli voidaan näyttää, että hän teki teon omasta halustaan eikä hengenhädässä; ja tekopaikan kihlakunnan kihlakunnanlautakunta ratkaiskoon tämän, ennen kuin häneltä otetaan henki.
Kihlakunnanoikeus jätti oikeuskollegion ratkaistavaksi, voiko rangaistusta lieventää vastaajan puolustuksekseen esittämien seikkojen nojalla.
Oikeuskollegio teki asiassa päätöksen 14. lokakuuta 1748. Kollegio katsoi, että Ivan Grigorinpoika oli tappelussa hyökkäävä osapuoli (wirklicher Aggressor) ja että Fedotilla oli oikeus puolustautua. Koska Fedot oli kuitenkin syyllistynyt hätävarjelun liioitteluun (daß Fedot bloss Moderamen inculpatæ tutelæ überschritten und einen Excess in der Nothwehre begangen), hänet tuomittiin sadan hopeataalarin sakkoihin ja kirkonrangaistukseen.
Lähteitä:
Kuningas Kristoferin maanlaki 1442, suom. Martti Ulkuniemi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 340. Helsinki 1978.
KA Oikeuskollegion akti 381.
