Benvikin koulun päämääränä oli opettaa pellavanviljelyn ja -jalostuksen koko ketju maan muokkauksesta hienojen kankaiden kutomiseen. Viljelykokeiluissa koettiin kuitenkin monia takaiskuja. Talousseuralle lähettämässään selonteossa koulun johtaja Johan Vilhelm Bladh kertoo alkuvuosien kokemuksista.
Viljelystä huolehtivat norlantilaiset opettajat omien menetelmiensä mukaan. Vuoden 1818 kevättyöt teki Benvikiin ensimmäisenä saapunut Johan Pettersson. Viljelmiä kohtasi täydellinen kato. Kahden tynnyrin kylvöstä saatiin pellavaa vain yhdeksän leiviskää. Seuraavan vuoden sato oli vielä surkeampi: samasta siemenmäärästä saatiin kuusi leiviskää. Näinä vuosina osa kylvetyistä siemenistä ei itänyt lainkaan ja osa iti hyvin hitaasti. Kolmantena vuonna kotimaisesta siemenestä kylvetty pellava näytti aluksi menestyvän hyvin, mutta siitä tuli niin lyhytkasvuista, ettei sen nyhtäminen juuri ollut vaivan arvoista. Se, mitä otettiin, kelpasi rohtimiksi.
Bladhin mukaan suurimpina syinä satojen epäonnistumisiin olivat kuivuus ja huonot siemenet. Itse kasvatettu pellava ei mitenkään riittänyt koulun tarpeisiin, eivätkä viljelykokeilut palvelleet koulutusta. Bladh sai pellavahankintoja varten Talousseuralta neljän tuhannen pankkoriksin korottoman lainan niin pitkäksi aikaa kuin opisto oli Benvikissä.
Opiston kolmantena toimintavuonna oppilailla oli omat pellavamaansa, jotka he keväällä lapiolla käänsivät. Jokainen sai kylvää kannun (2,617 l) siemeniä. Neidot eivät aluksi olleet lainkaan innostuneita asiasta, mutta pellava tuli kuitenkin kylvetyksi. Valitettavasti kuivuus vei myös heidän satonsa, ja kovan työn tuloksena he saivat mitättömän määrän kuitua. Huonosta alusta huolimatta oma palsta oli tehokas tapa opiskella viljelyn perusasioita, ja siitä tuli säännönmukainen käytäntö. Oppilaiden tuli hoitaa 16 neliösylen (noin puolen aarin) suuruisia pellavamaitaan vapaa-ajallaan, ja he saivat tuoton itselleen.
Myös pellavan liotus tuotti monenlaisia ongelmia. Ensimmäisenä vuonna liotusta yritettiin merivedessä. Tuloksia ei kunnolla voitu arvioida, koska pellava oli alun perin huonoa. Toisena vuonna pellava liotettiin läheisessä järvessä. Pellavasta tuli heikkoa ja karkeaa, sillä sitä oli ennen liotusta pidetty yhdessä kasassa, jolloin se oli lämmennyt. Kolmantena vuonna liotuspaikaksi oli kaavailtu järvestä laskevaa jokea. Se oli kuivunut edellisten kesien aikana, mutta kaivutöiden jälkeen siihen saatiin kyllä runsaasti vettä. Työhön käytetyt rahat menivät kuitenkin hukkaan. Kaivettaessa nimittäin osuttiin rautapitoiseen suoneen. Se värjäsi veden ja pellavasta tuli mustaa. Myöskään liotus astioissa ei onnistunut. Osa kolmannen vuoden pellavasta oli viety likoamaan mereen. Kovien myrskyjen aikana sitä ei saatu pysymään paikallaan, ja kuidut vahingoittuivat. Kelvollista kuitua saatiin vain vähäinen määrä. Kaikenlaista piti kokeilla. Bladh tuli siihen tulokseen, että paras liotuspaikka oli makea vesi. Suomalaisilla ei pellavan liotuksen suhteen ollut mitään opittavaa norlantilaisilta.
Lähteitä:
KA Hki Talreg, Ea: 326 Kirjeaktit 1821, 3/332. Berättelse till Kejserl. Finska Hushållnings Sällskapet i anledning af 1820 års revision vid Linneslöjds Institutet på Benvik.
ÅAB FHS, B I 9. Sääntöehdotus.
Laine, Katri 1943: Suomen Talousseura pellavanjalostuksen elvyttäjänä 1797–1861. Helsinki: Suomen Maataloustieteellinen Seura.
