Vilhelm Lundellin matkakumppanin Kustaa Enin eli Riihimäen asiat alkoivat mennä huonoon suuntaan markkinamatkalla syksyllä 1832. Lokakuun 15. päivänä Hämeenlinnan raastuvanoikeudessa käsiteltiin kaupungin torilla käytyä tappelua, jonka syyksi ilmeni syysmarkkinoiden aikaan tapahtunut hevosvarkaus.
Hausjärveläisen siltavouti Otto Reissin ilmiannosta syytettiin porvoolaisia karvari Eric Backmania, karvarin kisälli Carl Gustaf Nyströmiä ja torppari Anders Gulström Malmkrogia Reissin kimppuun hyökkäämisestä ja pahoinpitelystä. Asiasta kuultuna Nyström ilmoitti, että hänen hevosensa, musta valakka, oli syysmarkkinoiden aikana varastettu värjäri Stjernroosin pihalta. Hevonen oli sitten nähty torilla Reissin hallussa, ja porvoolaiset olivat menneet vaatimaan sitä takaisin. Tappelu alkoi, kun Reiss ei suostunut luovuttamaan hevosta. Reiss sanoi, että hevonen oli hänen: hän oli saanut sen samana päivänä vaihtokaupassa Lopen Launosista kotoisin olevalta torpparin pojalta Kustaa Eniltä eli Riihimäeltä. Paikalle Reissin pyynnöstä haastettu Kustaa myönsi siltavoudin puheiden pitävän paikkansa ja väitti itse saaneensa hevosen vaihdossa tuntemattomalta vesilahtelaiselta talonpojalta. Todisteita tästä hän ei esittänyt.
Asian käsittelyä lykättiin useaan otteeseen joko asianosaisten tai todistajien poissaolon vuoksi tai lisäselvitysten tekemiseksi. Kustaa En ei saapunut yhteenkään oikeuden istuntoon. Hänen tavoittamisekseen oli jopa tiedusteltu, oliko mies värväytynyt Venäjän sotaväkeen, mutta etsinnät eivät silläkään suunnalla tuottaneet tulosta. Toukokuussa 1833 Lopen kirkkoherra Strandbergilta saatiin tietää, että Kustaa oli hankkinut matkakirjan tarkoituksenaan maksua vastaan kuskata Vilhelm Lundell Pietariin. Hänen piti palata kotiin, mutta häntä ei lähdön jälkeen ollut Lopella nähty. Strandberg epäili Kustaan käyttäneen Erik Mikonpojalle 31.10.1832 annettua muuttokirjaa. Erik oli ollut aikeissa lähteä Pietariin mutta muuttanut mielensä. Muuttokirjaa hän ei ollut palauttanut vaan sanoi polttaneensa sen. Strandberg luonnehti Kustaata hidasälyiseksi ja sanoi, ettei miehen tiedetty syyllistyneen rikoksiin, vaikkakin maine oli hieman epäilyttävä. Kustaa En etsintäkuulutettiin. Tuntomerkkeinä mainittiin, että hän on 27-vuotias, lyhytkasvuinen ja tanakka, tummatukkainen, pukeutunut tummiin vaatteisiin ja puhuu vain suomea.
 |
| Loppilaisen rengin Erik Mikonpojan nimellä myönnettiin 29.11.1832 passi Pietariin matkustamista varten. Lähde: KA Hml Hämeen lka, Bbb: 1 Ulkomaanpassiluettelo 1832–1843. Vilhelm Lundell oli saanut passinsa 13. marraskuuta. Erik oli vuonna 1806 syntyneitä Vilhelmiä ja Kustaata 10 vuotta nuorempi, passihakemuksen aikaan vasta 16-vuotias. Hänen isänsä oli Kormun Mainaalan torppari Michel Kuula. |
Tappelun osalta jaettiin tuomiot vuoden 1833 joulukuussa. Nyström oli jo aiemmin saanut hevosensa takaisin, ja hänet ja Backman oli vapautettu syytteestä. Todistajien lausuntojen perusteella oli selvää, että siltavouti Reissin vammat oli aiheuttanut torppari Anders Malmkrog. Hänet tuomittiin kauppakaaren 7. luvun 6. §:n perusteella maksamaan sakkoa markkinarauhan rikkomisesta 10 taalaria ja pahoinpitelystä pahanteon kaaressa säädetyt 8 taalaria eli yhteensä 18 taalaria hopeassa vastaten 8 ruplaa 64 kopeekkaa hopeassa. Malmkrogin maksettavaksi tuli myös Reissille aiheutuneita kuluja kuusi ruplaa ja todistajille yhteensä viisi ruplaa. Kustaa Enin osalta juttu jäi avoimeksi.
Kustaa En otettiin kiinni Pietarissa heinäkuussa 1834. Oleskelu kaupungissa Erik Michelssonin passilla oli tullut ilmi, kun sinne oli lähetetty Vilhelm Lundellia koskeva kysely Vaasasta. Sen perusteella Kustaata tiedettiin etsiä Gyntherin fajanssitehtaalta. Tutkimukset olivat perinpohjaiset, ja Kustaan lisäksi kuulusteltiin lukuisia todistajia. Heidän joukossaan oli viipurilainen porvari Paul Belkonen, joka kertoi joulukuussa 1832 kuljettaneensa kahta Suomesta tullutta nuorukaista työn haussa. Toinen oli päässyt Brandenburgin värjäämöön ja toinen Gyntherille. Lähemmin Lundelliin ja tämän kaveriin ”Erikiin” oli tutustunut Brandenburgin värjärinoppilas Erik Sigell. Yleisesti Vilhelm ja Kustaa tunnettiin mukavina kavereina, eikä heistä työnantajillakaan ennen Suomessa tehtyjen rötösten ilmituloa ollut pahaa sanottavaa.
Kiinni otettaessa ”Erik Michelsson” myönsi olevansa Kustaa En eli Riihimäki. Koska Kustaan venäjän kielen taito oli vähäistä, kuulusteluissa toimi tulkkina kollegiasessori Garvoli Suomen passivirastosta. Kustaa oli Erik Michelssonin nimellä tehnyt viiden vuoden oppisopimuksen fajanssitehtailija Gyntherin kanssa ja vahvistanut sen puumerkillään. Gynther sitoutui antamaan ruuan ja vaatteet sekä rahapalkkaa viisi pankkoruplaa kuukaudessa. Kustaan selostus Pietarin matkasta oli lähes yhtäpitävä Vilhelm Lundellin kertoman kanssa. Ainoa ero oli, että kumpikin syytti toista väärän passin hankkimisesta. Kustaa sanoi, että Vilhelm oli Erik Mikonpoika Kuulan alaikäisyyttä hyväksi käyttäen petkuttanut pojan vanhempia ja hankkinut Erikin muuttokirjalla passin Kustaalle. Vilhelm oli Suomeen lähtiessään pyytänyt, että Kustaa ottaisi syyn päälleen, ja oli vaatinut tästä todistusta, mutta siihen Kustaa ei ollut suostunut. Kustaa kiisti itse väärentäneensä mitään, eihän hän osannut kirjoittaakaan.
Pidätyksen jälkeen Kustaa istui Pietarin kaupungin vankilassa huhtikuuhun 1835, jolloin hänet passitettiin Viipuriin ja sieltä Hämeenlinnaan. Raastuvanoikeuden eteen Kustaa saatiin 13.7.1835. Kun kaikki Pietarissa laaditut venäjänkieliset asiakirjat oli käännetty ruotsiksi, jatkettiin syyskuussa kolmen vuoden takaisen hevosvarkauden käsittelyä. Kustaa pysyi väitteessään, että oli saanut hevosen tuntemattomalta vesilahtelaiselta, ja esitti todistajiksi Helsingissä oleskelevia korpraalinleski Lindqvistiä ja hänen poikaansa, matruusi Jacob Lindqvistiä. Kustaa sanoi myös, ettei ollenkaan tiennyt passinsa olleen väärällä nimellä annettu. Kun hänelle huomautettiin, että hän oli jo Pietarissa tunnustanut tienneensä väärästä passista, hän myönsi asian olleen näin. Jutun jatkokäsittely lykättiin marraskuulle ja sitten edelleen joulukuun 19. päivälle, jotta saataisin passi nähtäväksi ja todistajat sekä kaikki asianosaiset paikalle.
Joulukuun istuntoon saatiin ote passiluettelosta. Kustaan nimeämät todistajat ilmoittivat, ettei heillä ollut mitään tietoa hevoskaupoista. Syntilista piteni, kun esille tuli kruununvouti Otto Gyldénin lausunto, jonka mukaan Kustaa olisi kesäkuussa 1832 tehnyt toisen hevosvarkauden Pälkäneellä ja suunnilleen samaan aikaan syyllistynyt varkauteen Hauhon Ilmoilan kylässä sekä myynyt varastettua tavaraa Riihimäen torpassa Launosissa. Nämä teot Kustaa kiisti. Juttu lykättiin lisäselvitysten hankkimiseksi, ja helmikuussa 1836 tuli lääninkansliasta tieto, etteivät varkaudet Pälkäneellä ja Hauholla pitäneet paikkaansa.
Maaliskuun 7. päivänä 1836 juttu saatiin päätökseen ja oikeus langetti tuomion. Koska Kustaa En oli tunnustanut, että Nyströmiltä varastettu hevonen oli ollut hänen hallussaan, eikä hän pystynyt todistamaan, miten oli sen saanut, katsoi oikeus hänet syypääksi varkauteen. Kustaalle tuomittiin ensikertaisesta varkaudesta sakkoa raastuvanoikeuden 15 ruplaksi arvioima hevosen arvo kolminkertaisena eli 45 hopearuplaa kolmijakoon kruunun, kaupungin ja syyttäjän kesken. Varojen puuttuessa sakko tuli korvata raipparangaistuksella varkauden yksinkertaisesta määrästä eli 11 parilla raippoja, kolme lyöntiä parilta. Lisäksi Kustaan oli määrä käydä julkiripillä Hämeenlinnan kirkossa. Hänet tuomittiin myös maksamaan korvauksia: Nyströmille 18 ruplaa ja Reissille 8 ruplaa. Kustaa ilmoitti tyytymättömyytensä päätökseen, koska hänellä ei ollut varaa maksaa sakkoja. Muutosta päätökseen sai anoa Turun hovioikeudelta. Asiaa koskeva aineisto lähetettiin maaherralle toimenpiteitä varten, ja Kustaa En passitettiin Hämeen linnan vankilaan.
Kustaa En ei loppujen lopuksi joutunut maksamaan sakkoja selkänahallaan. Kesäkuun 10. päivän päätöksellä raipparangaistus muunnettiin 12 päivän vesileipävankeudeksi. Elokuun kuudentena Kustaa sai vankeusrangaistuksensa suoritetuksi ja kahdeksas elokuuta hän kävi julkiripillä Hämeenlinnan kirkossa. Kohtalokkaasta markkinamatkasta oli silloin kulunut melkein neljä vuotta.
Lähteitä:
KA Hml Hämeenlinnan RO:n arkisto, Ca: 34, Ca: 35, Ca: 37 ja Ca: 38 Raastuvanoikeuden varsinaisasiain pöytäkirjat 1832, 1833, 1835 ja 1836.
KA Hml Hämeenlinnan maistraatin arkisto, Ch: 53 Raastuvanoikeuden ja maistraatin pöytäkirjoihin liittyvät asiakirjat 1835.
KA Hml Hämeen lka, Ak: 5 Vankiosaston pikkudiaari 1836.
