Aatsingin talokaupat, osa I

Kemijärven ja Kuolajärven käräjillä alkoi helmikuussa 1826 oikeuden­käynti, jonka aikana ehti tapahtua yhtä ja toista. Tuomio julis­tet­tiin kymme­nen vuotta myö­hemmin, ja silloinkin juttu alis­tet­tiin yhdeltä osal­taan vielä Vaa­san hovi­oikeuden ratkais­tavaksi.

Tässä kirjoituksessa kuvatun oikeudenkäynnin vastaaja on Olli Ollinpoika Aatsinki (1768–1844). Vasemmassa alalaidassa näkyvä Olli oli aikaisemman blogikirjoituksen Väkevä vävy päähenkilö. Hänen isänsä oli siis tämänkertaisen Ollin serkku.

1826

Kiista Sallansuun kylässä sijaitsevasta Aatsingin perintö­tilasta alkoi vuoden 1826 kärä­jien pykä­lässä 113. Kanta­jina olivat piika Saara Kursu Kemin pitäjän Lapin­niemen kylästä ja hänen isänsä Heikki Kursu Kuola­järven pitäjän Sallan­suun kylästä. Vastaa­jana oli Olli Ollin­poika Aatsinki, joka ei kuitenkaan tullut paikalle.

Ensimmäisessä istunnossa luettiin kolme asiaan liitty­vää asia­kirjaa, jotka olivat vuosilta 1800, 1809 ja 1825. Heikki Kursun isä Jaakko Kursu oli laatinut heinä­kuussa 1800 testa­mentin, jolla hän oli testamen­tannut neljäs­osan Kuola­järven Käsmän kylässä sijaitse­vasta Kursun perintö­talosta pojal­leen Heikille. Tammi­kuussa 1809 laaditulla vaihtokirjalla Heikki Kursu oli sitten luovut­tanut osuu­tensa Kursusta Tuomas Ollinpoika Aatsin­gille ja saanut vastineeksi Tuomaan omistaman puolik­kaan Aatsin­gin 1/8 mant­taa­lin perintö­tilasta. Tuomaan isä Olli Matinpoika Aatsinki oli ostanut tilan perin­nöksi vuonna 1803. Helmi­­kuussa 1825 Heikki Kursu lah­joit­ti omis­tamansa osuu­den Aatsin­gista tyttä­relleen ja kehotti tytärtä hake­maan hänelle kuuluvan tilan­osan hallintaa Tuomaan veljeltä Olli Aatsingilta oikeus­­teitse, Olli kun mielestään omisti koko perintötilan. 

Käräjiltä esteettö­mästi pois jäänyt vastaaja Olli Aat­sinki tuomit­tiin oikeuden­käymis­kaaren XII luvun toisen pykälän mukaisesti maksamaan sakkoa kaksi hopeataaleria eli 96 kopeek­kaa hopeassa kaksi­jakoon kruunun ja syyttäjä Plantingin kesken. Lisäksi Olli velvoi­tettiin saapumaan seuraa­vaan istuntoon, jonne hänen piti niin ikään tuoda saamansa kirjallinen haaste.

1827

Toinen istunto pidettiin vuoden 1827 helmikuussa. Kantajien puolesta istun­toon saapui kihla­kunnan­kirjuri Nils Sarelius. Vastaaja Olli Aatsinki oli paikalla ja totesi edellisen istunnon pöytä­kirjan lukemisen jälkeen, ettei hän ollut saanut tietoa istun­nossa anne­tusta päätök­sestä eikä ollut sen vuoksi tiennyt, että hänen olisi pitänyt tuoda kirjallinen haaste mukanaan. Muuten vastaaja kiisti kantajien väitteet omistus­oikeudesta tilaan. Olli sanoi lunasta­neensa veljiensä Tuomaan ja Jaakon sekä sisar­tensa Marketan ja Susannan osuudet jo ennen sitä, kun Tuomas oli vuonna 1809 tehnyt vaihto­kaupat Heikki Kursun kanssa. Ollilla ei kuiten­kaan ollut mukanaan asia­kirjaa, joka vahvis­taisi hänen ilmoitta­mansa tiedon. Olli velvoi­tet­tiin yhdeksän hopea­ruplan 60 kopeekan uhka­sakon uhalla esittä­mään seuraavilla kärä­jillä kirjal­lisen haas­teen ja asia­kirjat, jotka todistavat hänen omistus­oikeutensa kiistan kohteena olevaan perintö­tilaan.

1828

Asian käsittely jatkui helmikuussa 1828. Paikalla oli kantajien puolelta Saara Kursu apunaan kihla­kunnan­kirjuri Sarelius. Vastaaja Olli Aatsinki jätti oikeu­delle kolme todistusta, joista ensim­mäi­nen oli päivätty 24. helmi­kuuta 1826, toinen 20. helmi­kuuta 1827 ja kolmas 6. helmi­kuuta 1828. Ensin mainitussa todis­tuksessa Tuomas Aatsinki eli Kulpakko vahvisti luovutta­neensa osuu­tensa sekä kiin­teästä että irtai­mesta omai­suu­desta veljel­leen Olli Aatsin­gille. Toisessa todis­tuk­sessa Jaakko Sop­pela ilmoitti, että hän on tyyty­väinen vaimonsa Marketta Ollin­tytär Aatsin­gin saa­maan perin­­töön ja ettei hänellä ole muita vaatimuksia lanko­aan Olli Ollin­poika Aat­sinkia koh­taan. Kolmannen, sisällöltään pää­piirteis­sään saman­laisen todis­tuksen oli alle­kirjoittanut Ollin Susanna-sisaren aviomies Olli Juhonpoika Tenno. 

Olli Aatsingilla ei ollut kirjallista haastetta mukanaan, joten hänet tuomit­tiin maksa­maan edelli­sillä kärä­jillä määrätty uhka­sakko. Seuraa­vaan istun­toon hänen oli tuo­tava kirjalli­nen haaste, sopimukset, joiden nojalla hän oli lunas­ta­nut veljiensä Tuo­maan ja Jaakon osuudet, ja vanhempiensa jälkeen tehdyt peru­kirjat.

1829

Neljäs istunto pidettiin 26. helmikuuta 1829. Tällä kertaa vastaaja Olli Aatsin­gilla oli mukanaan haaste ja vanhempiensa Kaisa Pekan­tytär Halosen ja Ollin Matin­poika Aatsingin jälkeen laaditut perukirjat. Äidin jälkeen vuonna 1804 laaditussa peru­kirjassa todettiin, että kaksi kolmas­osaa omaisuudesta jää leskelle. Lopusta jäi Ollille ja Tuomaalle kummallekin kolmas­osa ja tyttärille kummallekin kuudes­osa. Jaakko oli kuollut jo vuonna 1801.

Isän jälkeen vuonna 1809 laaditussa perukirjassa mainittiin perillisinä pojat Tuomas ja Olli sekä tyttäret Anna ja Marketta. Tyttä­ristä Anna (jonka nimi vaihtui Kemiin muutta­misen jälkeen Susannaksi) oli naimisissa Olli Juhon­poika Tennon ja Marketta lauta­mies Jaakko Soppelan kanssa. Peru­kirjan lopussa vaina­jan pojat Olli ja Tuomas ilmoitti­vat, että heidän isävainajansa oli elinaikanaan määrännyt jälkeen­sä jäävästä omai­suu­desta erilli­sillä sopimuk­silla. Sopimuksia ei kuitenkaan ollut perun­kirjoituksessa käsillä, joten omaisuus jäi toistaiseksi kuolinpesään. 

Kantajan asiamies Sarelius ilmoitti, ettei­vät kanta­jat ole saaneet hal­tuunsa sopi­muksia, joista selviäisi Tuomas Ollin­poika Aatsin­gin lailli­nen saanto hänen Heikki Kursulle luovutta­maansa tilan­puolik­kaa­seen. Vastaa­jan esittä­mistä todis­tuksista Sarelius totesi, ettei niitä voi hyväksyä: Tuomas oli luovuttanut osuutensa Heikki Kursulle jo aiemmin, ja Olli Tennon todistuk­sesta puuttui todis­tajien ja kirjoit­tajan alle­kirjoitukset. Lauta­mies Soppelan todistuksen taas oli kirjoittanut kiertolaiseksi tunnetttu mies (H. Holmberg), joten sitäkään ei voinut hyväksyä ilman asian­mukaista vahvis­tusta. Juttu päätettiin lykätä seuraa­ville kärä­jille, joille piti haastaa myös vastaajan veli Tuomas Ollin­poika Aatsinki sekä langot Olli Tenno ja Jaakko Soppela.

1830

Helmikuussa 1830 käräjillä olivat vastaaja Olli Aatsinki ja kantajista Heikki Kursu. Heikillä oli apu­naan vara­kruunun­vouti Gustaf Adolph Boij, joka jätti oikeuteen Saara Kursun ja hänen miehensä Heikki Kuparin antaman avoi­men valta­kirjan. Vastaajaa avusti maa­viskaali Olof Wallin. 

Kantajan asiamies Boij totesi, ettei kantajia aikaisem­min edustanut Sare­lius ollut haasta­nut Tuomas Aatsinkia, Olli Tennoa ja Jaakko Soppe­laa kärä­jille, niin kuin kanta­jat olivat luul­leet. Siksi Boij anoi jutun lykkää­mistä edelleen.

Vastaajaa avustava Olof Wallin ilmoitti, että vastaajan isä oli jo kauan ennen kuolemaansa antanut koko Aat­sin­gin tilan vastaa­jan hallintaan. Ollin Tuomas-veli ja muut perilli­set eivät siten omistaneet mitään. Tuomas Ollin­poika Aat­sinki oli kuiten­kin hävittä­nyt perintö­kirjan samaten kuin sopi­muksen, jolla tilan hallin­ta oli luovu­tettu vastaa­jalle, mistä syystä isän jälkeen tehtyyn peru­kirjaan ei ollut voitu kirjata sopi­muk­sen päivä­­määrää. Myös­kään vastaa­jalla ei ollut hallus­saan häneltä vaadit­tu­ja asia­kirjoja.

Jutun käsittelyä päätettiin lykätä vielä seuraa­ville kärä­jille, joille piti haas­taa Ollin Tuomas-veli ja langot Olli Tenno ja Jaakko Sop­pela. Lisäksi vastaa­jan tuli varautua vahvis­ta­maan valalla, ettei hänellä ole eikä ole oikeuden­käynnin alka­misen jälkeen ollut vaadittuja asia­kirjoja ja ettei hän ole myös­kään luovutta­nut niitä.

1831

Aatsingin talokiistaa puitiin käräjillä kuudetta ker­taa 26. helmikuuta 1831. Paikalla olivat kan­taja Heikki Kursun puolesta hänen veljen­poikansa Lauri Kursu ja kanta­ja Saara Kursun puolesta kapteeni Volmar Clemen­teoff, joka esitti myös talolli­nen Juho Palo­saaren antaman valtakirjan. Palo­saari oli nimetty Saara Kursun avio­miehen Heikki Kuparin holhoo­jaksi. Istun­toon saapui­vat myös vas­taaja Olli Aat­sinki apunaan kruunun­nimis­mies Gustaf Henric Planting sekä vastaa­jan veli Tuomas Kursu ja lanko Jaakko Soppela, joka oli myös renki Olli Tennon asia­mies.

Tuomas Kursu vahvisti, että hänen ja Heikki Kursun tammi­kuussa 1809 solmima vaihto­kontrahti oli aito. Heikki Kursusta oli tullut Aat­singin puolik­kaan omis­taja, sillä Tuomas oli perinyt isänsä jälkeen kolmas­osan talosta ja lunastanut sisarensa Marketan omistaman kuudes­osan tämän mieheltä, lauta­mies Soppelalta. Lunastus­summaa Tuomas ei enää muista­nut, mutta Jaakko Soppela muisti: Tuomas oli maksa­nut Marketan äidil­tään peri­mästä osuu­desta 27 riikintaaleria 37 kil­linkiä 4 run­stykkiä, kun taas Tuomas ja vastaaja Olli Aat­sinki olivat maksa­neet Marke­tan isänsä jälkeen peri­mästä kiin­teästä ja irtai­mesta omai­suu­desta yh­teensä 30 riikin­taaleria. 

Soppela tähdensi vielä, että hänen helmikuussa 1827 anta­mansa todis­tus koski vain lunastus­summaa, jonka vastaa­ja oli maksa­nut Marke­tan isän­perin­nöstä. Lisäksi Soppe­la vahvisti Olli Tennon puo­lesta, että vas­taaja Olli Aat­sinki oli helmi­kuussa 1828 anne­tun todis­tuksen mukai­sesti lunas­tanut Tennon vaimon sekä äi­dil­tä että isältä peri­män kiin­teän ja irtai­men omai­suu­den. Tuomas puolestaan selitti, että hän ja Olli olivat tehneet edellä mainitusta 30 riikin­taale­rista sellai­sen sopi­muksen, että kiinteä omaisuus tulisi Tuomaalle ja irtain Ollille.

Tuomas Kursu kertoi oikeu­delle, miten hänen 24. helmi­kuuta 1826 anta­mansa todis­tus oli syntynyt. Kun Olli oli saanut haas­teen vuoden 1826 kärä­jille, hän oli mennyt käy­mään veljensä Tuo­maan luona. Tuomas oli ollut tuol­loin hyvin sairas. Olli oli pyytänyt veljel­tään todis­tusta siitä, ettei hänellä ollut mitään vaa­teita isänsä jäl­keen saa­dusta perin­nöstä. Tuomas oli antanut todis­tuksen, jolla hän viit­tasi vain isänsä jäl­keen vielä saa­matta ole­vaan irtai­meen omai­suu­teen. Olli oli luvan­nut antaa hänel­le siitä hy­västä puoli tynny­riä viljaa. Kiin­te­ästä omai­suu­desta Tuo­mas ei ollut kos­kaan käynyt kaup­paa Ollin kanssa, olihan hän myynyt oman osuu­tensa Heikki Kursulle jo vuonna 1809. 

Seuraavaksi vastaajan edustaja jätti oikeuteen jäljen­nöksen Kemi­järvellä 9. maalis­kuuta 1804 laadi­tusta testa­mentista, jolla Olli Matin­poika Aatsinki testa­ment­tasi omista­mansa ja 27. syyskuuta 1803 perinnöksi osta­mansa Aat­singin 1/8 mant­taa­lin talon numero 8 pojal­leen Ol­lille. Ehto­na oli, että Olli pitää isäs­tään asian­mukai­sesti huolta ja hau­taa hänet aika­naan kunnial­li­sesti. J. Vege­liuksen laati­man testa­mentin todis­ta­jat oli­vat Johan Castrén ja Pet­ter Kursu. 

Kantajan valtuuttama kapteeni Clementeoff vaati vastaajaa näyttä­mään alku­peräi­sen asia­kirjan, sillä hänestä jäljen­nös oli väären­netty. Myös kihla­kunnan­oikeus piti jäljen­nöstä epäilyt­tä­vänä.

Vastaaja Olli Aatsinki sanoi, ettei hänellä ole muita juttuun liittyviä asia­kirjoja. Samalla hän ilmoitti olevansa halukas valan­tekoon, josta oli edelli­sillä kärä­jillä ollut puhetta. Clementeoffin mukaan valan­teko ei käynyt päinsä, koska vastaa­jan oli syy­tä epäillä pyrkivän hyöty­mään väärenne­tystä asia­kirjasta. 

Oikeus päätti jatkaa jutun käsittelyä kahden päivän päästä. Blogissa kertomus jatkuu aikai­sintaan kahden viikon päästä.

Lähteitä:
KA Vsa VHO, Ece:327 Alistusaktit 1836.

Tähänastiset istunnot Kemin tuomiokunnan renovoi­duissa tuomio­kirjoissa:
28.2.1826, pykälä 113
24.2.1827, pykälä 52
25.2.1828, pykälä 57
26.2.1829, pykälä 90
23.2.1830, pykälä 36
26.2.1831, pykälä 60

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *