Kemijärven ja Kuolajärven käräjillä alkoi helmikuussa 1826 oikeudenkäynti, jonka aikana ehti tapahtua yhtä ja toista. Tuomio julistettiin kymmenen vuotta myöhemmin, ja silloinkin juttu alistettiin yhdeltä osaltaan vielä Vaasan hovioikeuden ratkaistavaksi.

1826
Kiista Sallansuun kylässä sijaitsevasta Aatsingin perintötilasta alkoi vuoden 1826 käräjien pykälässä 113. Kantajina olivat piika Saara Kursu Kemin pitäjän Lapinniemen kylästä ja hänen isänsä Heikki Kursu Kuolajärven pitäjän Sallansuun kylästä. Vastaajana oli Olli Ollinpoika Aatsinki, joka ei kuitenkaan tullut paikalle.
Ensimmäisessä istunnossa luettiin kolme asiaan liittyvää asiakirjaa, jotka olivat vuosilta 1800, 1809 ja 1825. Heikki Kursun isä Jaakko Kursu oli laatinut heinäkuussa 1800 testamentin, jolla hän oli testamentannut neljäsosan Kuolajärven Käsmän kylässä sijaitsevasta Kursun perintötalosta pojalleen Heikille. Tammikuussa 1809 laaditulla vaihtokirjalla Heikki Kursu oli sitten luovuttanut osuutensa Kursusta Tuomas Ollinpoika Aatsingille ja saanut vastineeksi Tuomaan omistaman puolikkaan Aatsingin 1/8 manttaalin perintötilasta. Tuomaan isä Olli Matinpoika Aatsinki oli ostanut tilan perinnöksi vuonna 1803. Helmikuussa 1825 Heikki Kursu lahjoitti omistamansa osuuden Aatsingista tyttärelleen ja kehotti tytärtä hakemaan hänelle kuuluvan tilanosan hallintaa Tuomaan veljeltä Olli Aatsingilta oikeusteitse, Olli kun mielestään omisti koko perintötilan.
Käräjiltä esteettömästi pois jäänyt vastaaja Olli Aatsinki tuomittiin oikeudenkäymiskaaren XII luvun toisen pykälän mukaisesti maksamaan sakkoa kaksi hopeataaleria eli 96 kopeekkaa hopeassa kaksijakoon kruunun ja syyttäjä Plantingin kesken. Lisäksi Olli velvoitettiin saapumaan seuraavaan istuntoon, jonne hänen piti niin ikään tuoda saamansa kirjallinen haaste.
1827
Toinen istunto pidettiin vuoden 1827 helmikuussa. Kantajien puolesta istuntoon saapui kihlakunnankirjuri Nils Sarelius. Vastaaja Olli Aatsinki oli paikalla ja totesi edellisen istunnon pöytäkirjan lukemisen jälkeen, ettei hän ollut saanut tietoa istunnossa annetusta päätöksestä eikä ollut sen vuoksi tiennyt, että hänen olisi pitänyt tuoda kirjallinen haaste mukanaan. Muuten vastaaja kiisti kantajien väitteet omistusoikeudesta tilaan. Olli sanoi lunastaneensa veljiensä Tuomaan ja Jaakon sekä sisartensa Marketan ja Susannan osuudet jo ennen sitä, kun Tuomas oli vuonna 1809 tehnyt vaihtokaupat Heikki Kursun kanssa. Ollilla ei kuitenkaan ollut mukanaan asiakirjaa, joka vahvistaisi hänen ilmoittamansa tiedon. Olli velvoitettiin yhdeksän hopearuplan 60 kopeekan uhkasakon uhalla esittämään seuraavilla käräjillä kirjallisen haasteen ja asiakirjat, jotka todistavat hänen omistusoikeutensa kiistan kohteena olevaan perintötilaan.
1828
Asian käsittely jatkui helmikuussa 1828. Paikalla oli kantajien puolelta Saara Kursu apunaan kihlakunnankirjuri Sarelius. Vastaaja Olli Aatsinki jätti oikeudelle kolme todistusta, joista ensimmäinen oli päivätty 24. helmikuuta 1826, toinen 20. helmikuuta 1827 ja kolmas 6. helmikuuta 1828. Ensin mainitussa todistuksessa Tuomas Aatsinki eli Kulpakko vahvisti luovuttaneensa osuutensa sekä kiinteästä että irtaimesta omaisuudesta veljelleen Olli Aatsingille. Toisessa todistuksessa Jaakko Soppela ilmoitti, että hän on tyytyväinen vaimonsa Marketta Ollintytär Aatsingin saamaan perintöön ja ettei hänellä ole muita vaatimuksia lankoaan Olli Ollinpoika Aatsinkia kohtaan. Kolmannen, sisällöltään pääpiirteissään samanlaisen todistuksen oli allekirjoittanut Ollin Susanna-sisaren aviomies Olli Juhonpoika Tenno.
Olli Aatsingilla ei ollut kirjallista haastetta mukanaan, joten hänet tuomittiin maksamaan edellisillä käräjillä määrätty uhkasakko. Seuraavaan istuntoon hänen oli tuotava kirjallinen haaste, sopimukset, joiden nojalla hän oli lunastanut veljiensä Tuomaan ja Jaakon osuudet, ja vanhempiensa jälkeen tehdyt perukirjat.
1829
Neljäs istunto pidettiin 26. helmikuuta 1829. Tällä kertaa vastaaja Olli Aatsingilla oli mukanaan haaste ja vanhempiensa Kaisa Pekantytär Halosen ja Ollin Matinpoika Aatsingin jälkeen laaditut perukirjat. Äidin jälkeen vuonna 1804 laaditussa perukirjassa todettiin, että kaksi kolmasosaa omaisuudesta jää leskelle. Lopusta jäi Ollille ja Tuomaalle kummallekin kolmasosa ja tyttärille kummallekin kuudesosa. Jaakko oli kuollut jo vuonna 1801.
Isän jälkeen vuonna 1809 laaditussa perukirjassa mainittiin perillisinä pojat Tuomas ja Olli sekä tyttäret Anna ja Marketta. Tyttäristä Anna (jonka nimi vaihtui Kemiin muuttamisen jälkeen Susannaksi) oli naimisissa Olli Juhonpoika Tennon ja Marketta lautamies Jaakko Soppelan kanssa. Perukirjan lopussa vainajan pojat Olli ja Tuomas ilmoittivat, että heidän isävainajansa oli elinaikanaan määrännyt jälkeensä jäävästä omaisuudesta erillisillä sopimuksilla. Sopimuksia ei kuitenkaan ollut perunkirjoituksessa käsillä, joten omaisuus jäi toistaiseksi kuolinpesään.
Kantajan asiamies Sarelius ilmoitti, etteivät kantajat ole saaneet haltuunsa sopimuksia, joista selviäisi Tuomas Ollinpoika Aatsingin laillinen saanto hänen Heikki Kursulle luovuttamaansa tilanpuolikkaaseen. Vastaajan esittämistä todistuksista Sarelius totesi, ettei niitä voi hyväksyä: Tuomas oli luovuttanut osuutensa Heikki Kursulle jo aiemmin, ja Olli Tennon todistuksesta puuttui todistajien ja kirjoittajan allekirjoitukset. Lautamies Soppelan todistuksen taas oli kirjoittanut kiertolaiseksi tunnetttu mies (H. Holmberg), joten sitäkään ei voinut hyväksyä ilman asianmukaista vahvistusta. Juttu päätettiin lykätä seuraaville käräjille, joille piti haastaa myös vastaajan veli Tuomas Ollinpoika Aatsinki sekä langot Olli Tenno ja Jaakko Soppela.
1830
Helmikuussa 1830 käräjillä olivat vastaaja Olli Aatsinki ja kantajista Heikki Kursu. Heikillä oli apunaan varakruununvouti Gustaf Adolph Boij, joka jätti oikeuteen Saara Kursun ja hänen miehensä Heikki Kuparin antaman avoimen valtakirjan. Vastaajaa avusti maaviskaali Olof Wallin.
Kantajan asiamies Boij totesi, ettei kantajia aikaisemmin edustanut Sarelius ollut haastanut Tuomas Aatsinkia, Olli Tennoa ja Jaakko Soppelaa käräjille, niin kuin kantajat olivat luulleet. Siksi Boij anoi jutun lykkäämistä edelleen.
Vastaajaa avustava Olof Wallin ilmoitti, että vastaajan isä oli jo kauan ennen kuolemaansa antanut koko Aatsingin tilan vastaajan hallintaan. Ollin Tuomas-veli ja muut perilliset eivät siten omistaneet mitään. Tuomas Ollinpoika Aatsinki oli kuitenkin hävittänyt perintökirjan samaten kuin sopimuksen, jolla tilan hallinta oli luovutettu vastaajalle, mistä syystä isän jälkeen tehtyyn perukirjaan ei ollut voitu kirjata sopimuksen päivämäärää. Myöskään vastaajalla ei ollut hallussaan häneltä vaadittuja asiakirjoja.
Jutun käsittelyä päätettiin lykätä vielä seuraaville käräjille, joille piti haastaa Ollin Tuomas-veli ja langot Olli Tenno ja Jaakko Soppela. Lisäksi vastaajan tuli varautua vahvistamaan valalla, ettei hänellä ole eikä ole oikeudenkäynnin alkamisen jälkeen ollut vaadittuja asiakirjoja ja ettei hän ole myöskään luovuttanut niitä.
1831
Aatsingin talokiistaa puitiin käräjillä kuudetta kertaa 26. helmikuuta 1831. Paikalla olivat kantaja Heikki Kursun puolesta hänen veljenpoikansa Lauri Kursu ja kantaja Saara Kursun puolesta kapteeni Volmar Clementeoff, joka esitti myös talollinen Juho Palosaaren antaman valtakirjan. Palosaari oli nimetty Saara Kursun aviomiehen Heikki Kuparin holhoojaksi. Istuntoon saapuivat myös vastaaja Olli Aatsinki apunaan kruununnimismies Gustaf Henric Planting sekä vastaajan veli Tuomas Kursu ja lanko Jaakko Soppela, joka oli myös renki Olli Tennon asiamies.
Tuomas Kursu vahvisti, että hänen ja Heikki Kursun tammikuussa 1809 solmima vaihtokontrahti oli aito. Heikki Kursusta oli tullut Aatsingin puolikkaan omistaja, sillä Tuomas oli perinyt isänsä jälkeen kolmasosan talosta ja lunastanut sisarensa Marketan omistaman kuudesosan tämän mieheltä, lautamies Soppelalta. Lunastussummaa Tuomas ei enää muistanut, mutta Jaakko Soppela muisti: Tuomas oli maksanut Marketan äidiltään perimästä osuudesta 27 riikintaaleria 37 killinkiä 4 runstykkiä, kun taas Tuomas ja vastaaja Olli Aatsinki olivat maksaneet Marketan isänsä jälkeen perimästä kiinteästä ja irtaimesta omaisuudesta yhteensä 30 riikintaaleria.
Soppela tähdensi vielä, että hänen helmikuussa 1827 antamansa todistus koski vain lunastussummaa, jonka vastaaja oli maksanut Marketan isänperinnöstä. Lisäksi Soppela vahvisti Olli Tennon puolesta, että vastaaja Olli Aatsinki oli helmikuussa 1828 annetun todistuksen mukaisesti lunastanut Tennon vaimon sekä äidiltä että isältä perimän kiinteän ja irtaimen omaisuuden. Tuomas puolestaan selitti, että hän ja Olli olivat tehneet edellä mainitusta 30 riikintaalerista sellaisen sopimuksen, että kiinteä omaisuus tulisi Tuomaalle ja irtain Ollille.
Tuomas Kursu kertoi oikeudelle, miten hänen 24. helmikuuta 1826 antamansa todistus oli syntynyt. Kun Olli oli saanut haasteen vuoden 1826 käräjille, hän oli mennyt käymään veljensä Tuomaan luona. Tuomas oli ollut tuolloin hyvin sairas. Olli oli pyytänyt veljeltään todistusta siitä, ettei hänellä ollut mitään vaateita isänsä jälkeen saadusta perinnöstä. Tuomas oli antanut todistuksen, jolla hän viittasi vain isänsä jälkeen vielä saamatta olevaan irtaimeen omaisuuteen. Olli oli luvannut antaa hänelle siitä hyvästä puoli tynnyriä viljaa. Kiinteästä omaisuudesta Tuomas ei ollut koskaan käynyt kauppaa Ollin kanssa, olihan hän myynyt oman osuutensa Heikki Kursulle jo vuonna 1809.
Seuraavaksi vastaajan edustaja jätti oikeuteen jäljennöksen Kemijärvellä 9. maaliskuuta 1804 laaditusta testamentista, jolla Olli Matinpoika Aatsinki testamenttasi omistamansa ja 27. syyskuuta 1803 perinnöksi ostamansa Aatsingin 1/8 manttaalin talon numero 8 pojalleen Ollille. Ehtona oli, että Olli pitää isästään asianmukaisesti huolta ja hautaa hänet aikanaan kunniallisesti. J. Vegeliuksen laatiman testamentin todistajat olivat Johan Castrén ja Petter Kursu.
Kantajan valtuuttama kapteeni Clementeoff vaati vastaajaa näyttämään alkuperäisen asiakirjan, sillä hänestä jäljennös oli väärennetty. Myös kihlakunnanoikeus piti jäljennöstä epäilyttävänä.
Vastaaja Olli Aatsinki sanoi, ettei hänellä ole muita juttuun liittyviä asiakirjoja. Samalla hän ilmoitti olevansa halukas valantekoon, josta oli edellisillä käräjillä ollut puhetta. Clementeoffin mukaan valanteko ei käynyt päinsä, koska vastaajan oli syytä epäillä pyrkivän hyötymään väärennetystä asiakirjasta.
Oikeus päätti jatkaa jutun käsittelyä kahden päivän päästä. Blogissa kertomus jatkuu aikaisintaan kahden viikon päästä.
Lähteitä:
KA Vsa VHO, Ece:327 Alistusaktit 1836.
Tähänastiset istunnot Kemin tuomiokunnan renovoiduissa tuomiokirjoissa:
28.2.1826, pykälä 113
24.2.1827, pykälä 52
25.2.1828, pykälä 57
26.2.1829, pykälä 90
23.2.1830, pykälä 36
26.2.1831, pykälä 60