Aatsingin talokaupat, osa II

1831

Oikeudenkäyntiä jatkettiin 28. helmikuuta 1831. Vastaaja Olli Ollinpoika Aatsinkia avusti paroni, vara­kihla­kunnan­tuomari Karl Emil Lybecker. Aatsinki oli ilmoittanut Lybeckerille, että hän oli saanut edellisessä istunnossa esitetyn testa­mentin kauan sitten tilallinen Jakob Vegeliukselta, joka oli saanut asiakirjan haltuunsa testamentin valvontaa varten. Vegelius ei ollut kertonut vastaajalle, oliko asiakirja alkuperäinen vai jokin oikeaksi todista­maton jäljennös (någon ovidimerad afskrift). Aatsinki ei ollut kirjoitus­taidottomana osannut epäillä asia­kirjan aitoutta. Lybecker totesi, että jokainen kirjoitustaitoinen piti asiakirjaa epäilyttä­vänä, minkä vuoksi hänen mielestään oli välttämätöntä kuulla tilallinen Vegeliusta oikeudessa.

Maaviskaali Wallin nosti väärennökseksi epäillyn asiakirjan esittämisestä virkasyytteen ja katsoi niin ikään välttämättömäksi kuulla jutussa tilallinen Vegeliusta. Jutun käsittelyä päätettiinkin jatkaa 4. maaliskuuta.

Vastaajan edustajan oikeudessa esittämä jäljennös testamentista. Lähde: KA Vsa VHO.

Seuraavassa istunnossa kaikki asianosaiset olivat saapuvilla lukuun ottamatta vastaaja Olli Aatsinkia. Lautamiehet Matti Tervo, Henrik Kostamo ja Erkki Helisten totesivat, että Aatsinki oli kyllä käräjäpaikalla muttei pystynyt tulemaan istuntosaliin, sillä hän oli niin sairaana, ettei kyennyt olemaan jalkeilla. Paroni Lybecker ilmoitti, että Olli Aatsinki oli maannut jo kaksi vuorokautta sairaana Kallaanvaaran talossa, kahdeksas­osa­penin­kulman päässä käräjä­paikasta eli Ruotsalan talosta. Lautamies Abraham Vuonnala kertoi oikeudelle, että kruununnimismies Abraham Planting oli määrännyt hänet käymään Kallaan­vaaran talossa varmistaakseen, oliko Aatsinki todella sairaana. Jos Aatsingin vointi sen salli, Vuonnalan piti tuoda hänet käräjä­taloon. Vuonnala oli yhdessä Pekka Halosen kanssa mennyt Kallaan­vaaran taloon ja nähnyt Ollin makaavan sairaana sängyssä. Olli oli silti ilmoittanut olevansa valmis lähtemään käräjille. Niin hänet oli autettu rekeen ja tuotu käräjille. Vuonnala lisäsi, että Aatsinki oli matkan aikana valitellut kipuja.

Abraham Planting myönsi määrän­neensä lautamies Vuonnalan menemään Kallaan­vaaran taloon ja selitti antaneensa määräyksen maa­viskaali Olof Wallinin pyynnöstä. Wallin puolestaan vetosi kantajan asiamieheen, kapteeni Clemen­teoffiin. Koska Aatsinki ei kapteenin mielestä ollut oikeasti sairas, hän oli kehottanut maa­viskaalia pitämään huolen siitä, että Aatsinki noudetaan oikeuteen. Wallin tähdensi, että hän oli määrännyt Plantingin haetta­maan Aatsingin oikeuteen vain siinä tapauksessa, että tämä oli terve. Wallin katsoi toimintansa täysin lailliseksi ja maaviskaalin virka­velvolli­suuden mukaiseksi. 

Paroni Lybecker arveli, että koska paikalla ei ollut lääkäriä, lautamiesten Tarvas, Kostamo, Helisten ja Vuonnala antama todistus riitti vahvistukseksi vastaajan sairaudesta. Samalla Lybecker ilmoitti kantanaan, että maaviskaali oli toiminut Aatsingin haetta­misessa lain­vastaisesti ja oma­valtaisesti. Lisäksi Lybecker katsoi, että Wallin oli jäävi toimimaan syyttäjänä jutussa, koska hän oli oikeuden­käynnin aikaisemmassa vaiheessa avustanut vastaajaa. Varanimismies Gustaf Henric Planting ei sopinut syyttäjäksi, koska hän oli vastaanottanut Aatsingilta väärennökseksi epäillyn testamentin. Siksi Lybecker esitti Wallinin tilalle Gustaf Henric Plantingin veljeä, kruunun­nimismies Abraham Plantingia. 

Kihlakunnanoikeus piti Wallinia jäävinä toimimaan syyttäjänä ja valitsi hänen tilalleen Abraham Plantingin. Vastaajalle jätettiin avoin valta nostaa laillisessa järjestyksessä kanne Wallinia vastaan. Oikeus katsoi edelleen, että vaikka vastaaja oli poissa, talollinen Jakob Vegelius voitiin kutsua kuultavaksi.

Jakob Vegelius totesi, että hänelle näytetty testamentti oli kirjoitettu käsialalla, joka muistutti hänen omaansa. Hän ei kuitenkaan muistanut kirjoittaneensa sitä tai muutakaan samanlaista testamenttia. Testamentin todistajista Vegelius sanoi, ettei ollut koskaan kuullutkaan kenestäkään Johan Castrénista. Petter Kursu sen sijaan oli asunut tässä pitäjässä, mutta hän oli kuollut jo aikaa sitten. Vegelius lisäsi vielä, että asiakirjan kirjoittanut J. Vegelius saattoi olla hänen veljensä, Hyryn­salmen kirkko­herra Johan Vegelius, tai hänen isänsä, joka hänkin oli nimeltään Johan. Isä oli ollut vuonna 1809 vielä elossa.

Jutun käsittelyä päätettiin lykätä seuraaviin käräjiin. Samalla testamentti päätettiin lähettää laamanni ja tullitirehtööri Julius Konrad Antellille ja kirkko­herra Johan Vegeliukselle. Molemmilta oli määrä kysyä, tunnistivatko he nimensä tai muistivatko he alle­kirjoittaneensa kyseisen asiakirjan. Testamentin kääntö­puolella oli Antellin 9. syyskuuta 1809 Kemissä päivätty allekirjoitus. Antell oli tuohon aikaan Kemin tuomiokunnan tuomari. 

1832

Jutun käsittely jatkui 24. helmikuuta 1832. Paikalla olivat syyttäjä Planting, kantaja Saara Kursu, vastaaja Olli Aatsinki, kantajan avustaja kapteeni Clemen­teoff, vastaajan avustaja vara­kihla­kunnan­tuomari Carl Löfgren, Tuomas Aatsinki eli Kursu ja lautamies Soppe­la itsensä ja lankonsa Olli Tennon puolesta. Kantaja Heikki Kursun ilmoi­tettiin kuol­leen viime käräjien jälkeen, ja Jakob Vegelius oli jäänyt pois estettä ilmoittamatta.

Aikaisempien pöytäkirjojen lukemisen jälkeen oikeudessa luettiin Julius Konrad Antellin ja Johan Vegeliuksen lähettämät lausunnot testamentista. Kumpikin kiisti osuutensa asiaan. Antell kirjoitti, että asiakirja oli selvästi väärennös, koska käsiala oli kauttaaltaan sama. Vegelius taas vakuutti, että asiakirja oli sekä käsialaltaan että kirjoitustavaltaan vieras (hvarken stil eller concepter likna dem af mig uthändigade). 

Olli Aatsinki esitti, että koska testamentti on ilmeisesti jäljennetty alkuperäisestä asiakirjasta, olisi tähdellistä kuulla vielä Jakob Vegeliusta ja vara­nimis­mies Gustaf Henric Plantingia. Lisäksi hän ilmoitti todistajaksi piika Maria Akonsalmen, joka ei kuitenkaan ollut paikalla. Vastaaja halusi kuultavaksi myös Tuomas Aatsingin eli Kursun, joka oli saattanut saada haltuunsa testamentin ja muita taloa koskevia asiakirjoja. Olli Aatsinki painotti vielä, että koska hän ei kirjoitus­taidottomana tiennyt, oliko nyt puheena oleva asiakirja sama, jonka hän oli muiden asia­kirjojen kanssa jättänyt varanimismies Gustaf Henric Plantingille, viimeksi mainittuja henkilöitä oli ehdottomasti kuultava. Tuomas Kursu totesi, ettei hän ollut koskaan nähnytkään 9. maaliskuuta 1804 päivättyä testamenttia.

Kapteeni Clementeoff huomautti, että koska vastaaja oli jo viime käräjillä tunnustanut, että puheena oleva asiakirja oli sama, jonka hän oli jättänyt Gustaf Henric Plantingille ja joka oli sittemmin todettu väärennetyksi, sen enempää Plantingin kuin Vege­liuksen­kaan kuuleminen ei ollut tarpeen vaan vain turhaan pitkittäisi oikeudenkäyntiä. Kapteeni lisäsi, että vastaaja oli koko oikeuden­käynnin ajan ilmoittanut saaneensa isältään testamentilla koko talon muttei ollut pystynyt sitä todistamaan. Löfgren piti Clementeoffin huomautusta naurettavana ja muistutti, ettei testa­menttia ollut mainittu ennen kuin vuoden 1830 käräjillä. Clementeoff toisti, että Aatsingin perintötalon puolikas piti tuomita kuuluvaksi Saara Kursulle, ja esitti, että kihla­kunnan­oikeus ottaisi jutun lopulli­seen käsittelyyn. Löfgren sitä vastoin piti tarpeellisena kuulla kirkkoherra Vegeliusta.

Oikeus katsoi, ettei Olli Aatsingilta voi evätä hänen haluamaansa todistajan kuulemista. Niinpä jutun käsittelyä jatkettiin 28. helmikuuta. Paikalla oli edellisessä istunnossa olleiden lisäksi tilallinen Jakob Vegelius ja vara­nimis­mies Gustaf Henric Planting, jonka kuulemista oikeus piti tarpeel­lisena.

Jakob Vegelius piti mahdollisena, että hänen isänsä oli kirjoittanut testamentin ja että hän oli isänsä pyynnöstä myöhemmin jäljentänyt sen, sillä käsiala muistutti hänen käsi­alaansa. Hän ei kuitenkaan muistanut tapausta ja kiisti syyllisty­neensä väärennys­rikokseen.

Varanimismies Gustaf Henric Plantingin kuulemisen jälkeen esiin astui todistajaksi ilmoitettu, lähellä käräjäpaikkaa asuva Maria Akonsalmi. Hänen huomattiin olevan iäkäs, voimaton ja niin vanhuu­den­höperö (till hög ålder kommen, ork­lös och af ålder­dom till sin sinnes för­fattning så oredig), ettei kihla­kunnan­oikeus voinut antaa hänen vannoa todistajan­valaa. Vastaaja ilmoitti Akon­salmen tilalle Erkki Tuuli­aisen, joka oli niin ikään ollut paikalla, kun testamentti oli laadittu.

Tuomas Aatsinki eli Kursu ilmoitti, että kaikki hänen hallussaan olleet asiakirjat olivat palaneet tulipalossa. Sen jälkeen seurasi taas yksi yllätys, sillä kapteeni Clementeoff jätti oikeudelle jäljennöksen testamentista ja pyysi ottamaan sen mukaan pöytäkirjaan. Tämän testamentin alussa Olli Matinpoika Aatsinki totesi, että hänen vanhempi poikansa Olli on kova­luontoinen ja uppi­niskainen, kun taas nuorempi poika Tuomas on kunnioittava ja huolehtivainen. Siksi isä testamenttasi Tuomaalle puolet omistamastaan kahden kolmas­osan osuudesta Aatsingin perintötalossa samoin kuin kaiken jälkeensä jäävän irtaimen omaisuuden. Maaliskuussa 1807 laaditun testamentin todistajat olivat Abraham Planting ja A. M. Planting.

1833

Oikeudenkäynti jatkui 20. helmikuuta 1833. Kun todistajaksi kutsuttu Erkki Tuuliainen oli sairauden vuoksi estynyt tulemasta, vastaaja nimesi todistajaksi renki Lauri Kallungin. Hänkään ei ollut paikalla, vaikka lautamies Vuonnala oli haastanut hänet asianmukaisesti todistajaksi. Vastaaja pyysi jutun lykkäämistä. Lautamiehet kuitenkin sanoivat, että Erkki Tuuliainen oli ollut käräjäpaikalla monena peräkkäisenä päivänä mutta oli lähtenyt sieltä tänään tuntemattomasta syystä. Lautamies Matti Kantola mainitsi, ettei todistajaksi kutsutulla iäkkäällä Lauri Kallungilla ollut sen enempää tarpeel­lisia vaatteita kuin ruokaa­kaan. Siksi hän ei ollut kyennyt saapumaan käräjille.

Seuraavana päivänä maaviskaali Wallin ilmoitti, että Matti Jussilalla oli yllättäen hallussaan riidanalaisen Aatsingin talon perintökirja ja mahdollisesti myös alkuperäinen testamentti, minkä paikalle saapunut Jussila kuitenkin jyrkästi kiisti. Jakob Vegelius jätti oikeudelle näytteen käsi­alastaan, jonka todettiin olevan jossain määrin muttei täysin samanlainen kuin väärennetyksi epäillyssä testamentissa. Jutun käsittelyä päätettiin lykätä seuraaville käräjille, joille Erkki Tuuliaisen ja Lauri Kallungin piti saapua uhkasakon uhalla.

1834

Helmikuun 21. päivän istunnossa paikalle kutsuttiin todistajat Erkki Tuuliainen ja Lauri Kallunki, joista vain viimeksi mainittu oli saapunut paikalle. Erkki Tuuliainen oli kuulemma poistunut paikkakunnalta edelliskesänä ja lähtenyt jonnekin Venäjälle. Hyvämaineiseksi todettu Lauri Kallunki vannoi todistajanvalan ja todisti, että hän oli kauan sitten kysynyt Olli Matinpoika Aatsingilta, kuka saisi Aatsingin talon hänen jälkeensä. Olli oli vastannut, että talon saisi Olli-poika, sillä Tuomas ei välittänyt talonpidosta. Paikalla oli ollut useita henkilöitä, mutta todistaja ei muistanut, keitä he olivat.

Clementeoff katsoi, ettei todistajanlausuntoja pitäisi enää sallia, toisti kantajapuolen jo aiemmin esittämät asiat, vaati Olli Aatsinkia vastuuseen yrityksestä hyödyntää väärennettyä asiakirjaa, edellytti kantajille oikeutta vaatia korvausta tuotosta, jonka vastaaja Olli Aatsinki oli saanut hallitessaan perintötalon puolikasta luvatta, ja muistutti vielä oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta.

Vastaajaa avustava maaviskaali Wallin huomautti, että vastaaja oli vastikään myynyt koko Aatsingin perintötalon pojalleen Olli Ollinpojalle, joka oli saanut ensimmäisen lainhuudon 19. helmikuuta 1834. Wallin katsoi tarpeelliseksi kuulla jutussa Olli Ollinpoikaa. Oikeus päätti jatkaa jutun käsittelyä seuraavilla käräjillä.

1835

Oikeuteen haastettu Olli Ollinpoika Aatsinki oli poissa syytä ilmoittamatta. Kihla­kunnan­oikeus päätti lykätä jutun käsittelyä vielä seuraaville käräjille.

1836

Oikeudenkäynnin alkamisesta oli 24. helmikuuta kulunut lähes kymmenen vuotta. Olli Ollinpoika Aatsinki oli nyt paikalla ja selitti, että hän oli ostanut Aatsingin perintötalon isältään, joka oli kuitenkin sitoutunut korvaamaan hänelle vahingot siinä tapauksessa, että hän menettäisi osan talosta vireillä olevan kiistan takia. Olli Ollinpoika ilmoitti olevansa valmis luopumaan kiistanalaisesta talonosasta, jos kihla­kunnan­oikeus päättäisi sen kuuluvan kantajille.

Tuomas Aatsinki eli Kursu ja Jaakko Soppela, joka edusti itseään ja Olli Tennoa, jättivät asian kihla­kunnan­oikeuden ratkaista­vaksi mutta katsoivat, että kiistelty perintötalon puolikas kuului Saara Kursulle. Vastaaja Olli Aatsinki kiisti kantajien oikeuden perintötalon puolikkaaseen.

Kihlakunnanoikeus antoi lopullisen päätöksen 29. helmikuuta. Oikeus katsoi toteen näytetyksi, että Tuomas Aatsinki eli Kursu oli saanut omistukseensa 23/36 Aatsingin perintötalon puolik­kaasta. Hän oli nimittäin perinyt äitinsä jälkeen yhdeksäs­osan, lunastanut sen jälkeen sisarensa Marketan osuuden eli kahdeksas­toista­osan, saanut 31. maaliskuuta päivätyllä ja asianmukaisesti valvotulla kirjallisella testamentilla isältään puolet tämän naima­osasta eli kolmanneksen, perinyt isänsä jälkeen yhdeksäs­osan ja lunastanut yhdessä vastaajan kanssa edellä mainitun sisarensa Marketan isänperintönä saaman kahdeksas­toista­osan perintötalon puolikkaasta.

Tuomas oli kuvitellut omistavansa vain puolet perintötalosta eli neljänneksen koko Aatsingin talosta ja myynyt sen Heikki Kursulle, joka oli puolestaan vuonna 1825 luovuttanut osuutensa tyttärelleen Saara Kursulle. Oikeus velvoitti vastaajan pojan, Olli Ollinpoika Aatsingin, luovuttamaan puolet Aatsingin perintötilan puolikkaasta kantaja Saara Kursulle. Vastaaja Olli Aatsinki tuomittiin maksamaan 50 hopearuplaa jutun oikeuden­käynti­kuluja. Kantajat saivat halutessaan hakea Olli Aatsingilta lailli­sessa järjestyk­sessä korvauksia tuotoista, joita vastaaja oli saanut hänelle kuulumattomasta osasta taloa.

Mitä tuli väärennetyn testamentin oikeudelle jättämiseen ja pyrkimykseen hyötyä siitä, kihla­kunnan­oikeus katsoi, ettei vastaaja Olli Aatsinki voinut olla tietämätön asia­kirjan luonteesta. Niinpä se tuomitsi vastaajan pahan­teon kaaren VIII luvun 3 pykälän nojalla menettämään kunniansa ja maksamaan sakkoja 40 taaleria hopeassa eli 19 ruplaa 20 kopeekka hopeassa. Jakob Vegelius vapautettiin vastuusta, koska ei ollut kyetty vahvistamaan, että hän olisi laatinut mainitun väärennetyn testamentin tai antanut sen Aatsingille.

Väärennysrikosta koskeva päätös alistettiin Vaasan hovi­oikeuden ratkais­tavaksi. Hovi­oikeus hyväksyi kihla­kunnan­oikeuden tuomion Vegeliuksen osalta mutta kumosi sen Olli Aatsingin osalta, koska ei ollut kyetty vahvistamaan, että kirjoitus­taidoton Aatsinki olisi tiennyt asiakirjan olevan väärennetty.

Lähteitä:
KA Vsa VHO, Di:103 Alistettujen asiain päätöstaltiot 1836, Ece:327 Alistusaktit 1836.

Tämänkertaiset istunnot Kemin tuomiokunnan renovoiduissa pöytäkirjoissa:
28.2.1831, pykälä 83
4.3.1831, pykälä 157
24.2.1832, pykälä 37
28.2.1832, pykälä 90
20.2.1833, pykälä 82
21.2.1833, pykälä 125
21.2.1834, pykälä 70
23.2.1835, pykälä 68
24.2.1836, pykälä 88
29.2.1836, pykälä 169

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *