Leskirouva Sanmarkin koettelemukset

Benvikin 44. oppilaan Agatha Sofia Sanmarkin isä Carl Gustaf Sanmark kuoli keväällä 1823. Hän oli ollut Vanajan kappalaisena hieman yli 30 vuotta ja hoitanut kolmeen otteeseen myös kirkkoherran tehtäviä. Nurmijärven rosvojen kappalaisen puustelliin tekemässä ryöstössä syyskuussa 1822 hänet pahoinpideltiin vakavasti, ja saadut vammat olivat ainakin osasyynä hänen sairastumiseensa ja ennenaikaiseen kuolemaansa.

Agatha Sofia lähti Benvikiin hieman ennen isänsä kuolemaa. Perheen pojat olivat jo aikaisemmin muuttaneet kotoa. He olivat aloittaneet koulunkäyntinsä Hämeenlinnan triviaalikoulussa, jota Carl Johan tosin kävi vain vuoden. Hän lähti armeijan palvelukseen ja oli isän kuoleman aikaan kersanttina Petrovskin jalkaväkirykmentissä. Nuorempi poika Nils Herman suoritti ylioppilastutkinnon vuonna 1822 ja tuomarintutkinnon 1828. Tytär Carolina Gustava jäi asumaan äitinsä kanssa.

Laitilassa 9.6.1778 syntynyt Johanna Elisabeth Sanmark, syntyjään Helsingberg, oli miehensä kuollessa 45-vuotias. Puoliso jätti jälkeensä pesän, jonka velat ylittivät varat lähes tuhannella ruplalla. Varattomuutensa vuoksi Johanna Elisabeth Sanmark anoi vuoden 1824 toukokuussa tuomiokapitulilta kahta ylimääräistä armovuotta. Vanajassa oli jo ehditty pitää kappalaisen vaali, ja Carl Gustaf Pihlin valinta uudeksi kappalaiseksi oli saanut lainvoiman. Asetusten mukaan lisäarmovuosia ei voinut anoa tai myöntää sen jälkeen, kun uusi viranhaltija oli nimitetty. Leskirouva Sanmarkin anomus oli tullut tuomiokapituliin valitusajan umpeuduttua mutta ennen kuin Pihl sai valtakirjansa. Lesken poikkeuksellisen vaikeaan tilanteeseen vedoten tuomiokapituli esitti, että senaatti kuitenkin myöntäisi yhden ylimääräisen armovuoden ja harkitsisi myös toisen ylimääräisen armovuoden myöntämistä. Senaatin kanta oli, että ylimääräiset armovuodet hyväksymällä loukattaisiin virkaan valitun uuden kappalaisen oikeuksia, mutta koska kovia kokenut perhe eli täydellisessä köyhyydessä, senaatti ehdotti, että armovuosien sijaan leskelle annettaisiin tuhannen ruplan avustus valtion varoista. Se vastasi kappalaisen kahden vuoden palkkaa. Senaatti alisti asian keisarille ja esitys hyväksyttiin elokuussa 1824.

Muiden velkojen lisäksi pastori Sanmark oli kirkkoväärtinä ollessaan nostanut varoja Vanajan seurakunnan viini-, köyhäin- ja kirkonkassasta, ja niitä päätettiin vuonna 1827 periä Sanmarkin pesältä oikeusteitse. Jutun käsittely kesti vuosikausia. Paria poikkeusta lukuun ottamatta oikeudessa vastaajia edusti Sanmarkin pesän puolesta Nils Herman Sanmark, joka oikeudenkäyntien alkaessa oli opiskelija mutta ehti saada varatuomarin arvon ennen kuin asia saatiin päätökseen. Kantajien eli vanajalaisten asiamiehinä olivat herastuomari Erik Anttila ja silloinen kirkkoväärti Henrik Juppala.

Juttu lykättiin käräjiltä toisille, välillä tarvittavien asiakirjojen puuttuessa, välillä siksi, ettei Sanmarkin vanhempaa poikaa, Carl Johan Sanmarkia, ollut tavoitettu. Vuonna 1828 luutnantti Carl Johan Sanmark ”kuului oleskelevan Ruotsinsalmen linnoituksessa”, ja vuonna 1829 sanotaan, että hänet huonon käytöksen vuoksi on erotettu palveluksesta ja että hänen olinpaikkansa on tuntematon.  Miehen saamiseksi käräjille kuulutettiin asiasta Finlands Allmänna Tidningissä elokuussa 1829. Valtakirja Carl Johanilta ilmeisesti myöhemmin saatiin. Vuoden 1831 tienoilla hänen tiedettiin oleskelevan Tbilisissä (Tiflis).

Kihlakunnanoikeus antoi asiassa päätöksen vuoden 1830 syyskäräjillä. Juttuun oli vedetty mukaan myös pastori Sanmarkin jälkeen kirkkoväärtinä toimineen, jo edesmenneen Henrik Heikkilän perilliset. Koska Sanmarkin pesän edustajat eivät pystyneet todistamaan, että pastori Sanmark olisi eläessään maksanut viini- ja köyhäinkassasta ottamansa lainat Henrik Heikkilälle, heidät tuomittiin maksamaan seurakunnalle yhteensä 49 riikintaalaria 40 killinkiä kuusi runstykkiä sekä 172 ruplaa 50 kopeekkaa pankkoseteleinä kukin perintöosansa mukaan. Kirkonkassasta lainattuja 60 ruplaa 84 kopeekkaa ei sen sijaan voitu vaatia Sanmarkin pesältä, sillä kirkonkassan varat oli toukokuussa 1819 luovutettu Henrik Heikkilälle, ja tilit oli luettu ja hyväksytty saman vuoden elokuussa yleisessä pitäjänkokouksessa. Maksajiksi tulivat Henrik Heikkilän perilliset: lesken uusi puoliso Johan Heikkilä ja holhokkiensa varoista Henrik Heikkilän lasten holhooja David Klemola. Päätökseen tyytymättömänä vastaajapuoli maksoi vetorahan, ja asia tuli käsittelyyn Hämeenlinnan laamanninoikeuden käräjillä helmikuussa 1831. Pesän edustajat eivät olleet ehtineet hankkia tarvittavia asiakirjoja, joten asia lykättiin seuraaville käräjille.

Syyskuun 14. päivänä samana vuonna syttyi tulipalo, joka tuhosi suurimman osan Hämeenlinnan kaupunkia, myös kapteeni Mancken omistaman talon, jossa leskirouva Sanmark asui. Vuoden 1832 tammikuussa pidetyillä laamanninoikeuden käräjillä Nils Herman Sanmark ilmoitti hallussaan olleiden asiakirjojen ja kuittien tuhoutuneen tulipalossa. Asia siirrettiin taas seuraaville käräjille.

Leskirouva Sanmark oli kaupungin palon jälkeen muuttanut asumaan värjäri Sundbergin taloon. Edellisestä palosta järkyttyneiden kaupunkilaisten kauhuksi sielläkin syttyi tulipalo heinäkuun 28. päivän vastaisena yönä 1832. Talon yläkerrassa asuneet Johanna Elisabeth Sanmark ja Carolina-tytär pääsivät hädin tuskin pelastautumaan, mutta kaiken omaisuutensa he menettivät. Sundbergin taloa ei pystytty pelastamaan, mutta palo saatiin hallintaan niin, että naapuritaloista vain suutari Nybergin talo paloi osittain, ja joitain rakennuksia jouduttiin  palon rajaamiseksi purkamaan.

Hämeenlinnan kirkkoherra Churberg esitti lokakuussa yleisölle vetoomuksen avun saamiseksi leskirouva Sanmarkille ja tyttärelle:

Kirkkoherra Churberg kirjoittaa, että kurjuutta on nyt paljon, mutta hän rohkenee kuitenkin pyytää apua kahdelle, jotka tässä onnettomassa kaupungissa ovat menettäneet kaikkein välttämättömimmänkin. Avustukset pyydetään lähettämään kirkkoherra Churbergin välityksellä. Lähde: Finlands Allmänna Tidning 15.10.1832.

Kirkkoherra Churberg ilmoitti saaduista avustuksista samassa lehdessä 28.1.1833. Rahalahjoituksia oli tullut viideltätoista henkilöltä. Summat vaihtelivat kolmesta kahteenkymmeneen riikintaalariin, mukana oli myös yksi 20 ruplan avustus. Muun muassa Kuopiosta tuli 20 taalaria, ja Vaasasta lähetti kymmenen taalaria  E. F. Emelie, ”köyhä tyttö”. Aatelisella sinetillä varustetussa kirjeessä tuli kahdeksan riikintaalaria. Yksi avustus oli osoitettu suutari Nybergille, ja demoiselle Sanmark sai mustaan silkkiliinaan kiedotun paketin.

Nils Herman Sanmark ilmoitti tammikuun lopulla 1833 Vanajan pitäjänkokouksessa, ettei perhe kaiken omaisuutensa menetettyään pysty maksamaan velkaa. Pitäjänkokous oli valmis luopumaan vaatimuksistaan, mutta päätöstä ei voitu tehdä, koska asiasta ei ollut asianmukaisesti kuulutettu. Nils Herman Sanmark pyysi sen vuoksi tammikuun laamanninoikeuden käräjillä asian lykkäämistä seuraaville käräjille. Heinäkuun 22. päivänä pidetyssä pitäjänkokouksessa päätettiinkin luopua velan perimisestä. Nils Herman Sanmarkin edellytettiin kuitenkin omista varoistaan maksavan oikeudenkäyntikulut. Laamanninoikeus antoi asiasta päätöksen 5.2.1834 ja vahvisti sovitteluratkaisun. Sanmarkin pesä vapautettiin kihlakunnanoikeuden määräämistä maksuista, ja Nils Herman Sanmark määrättiin maksamaan herastuomari Anttilalle ja kirkkoväärti Juppalalle oikeudenkäyntikuluja 80 ruplaa pankkoseteleinä sekä päätöksen lunastusmaksu ja leimavero. Entisen kirkkoväärtin Henrik Heikkilän perilliset eivät olleet saapuneet yhteenkään laamanninoikeuden istuntoon, ja kihlakunnanoikeuden päätös jäi heidän osaltaan voimaan.

Vuoden 1833 tammikuussa Nils Herman Sanmark oli mennyt naimisiin värjärintytär Christina Sofia Sundbergin kanssa, ja saman vuoden syyskuussa Carolina Gustava Sanmark vihittiin Christinan veljen, Lars Christian Sundbergin kanssa. Leskirouva Johanna Elisabeth Sanmark kuoli Hämeenlinnassa 54-vuotiaana 10.6.1834. Benvikiin lähteneen Agatha Sofia Sanmarkin vaiheisiin palataan blogissa myöhemmin.

Lähteitä:

KA Hki, VSV 78 O.D. v. 1824.

KA Hml Vanajan käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat 1828–1830.

KA Hml Uudenmaan ja Hämeen laamanninoikeus, Hämeenlinnan varsinaisten käräjien pöytäkirjat 1831–1834.

Kansalliskirjaston digitaalinen aineisto. Sanomalehdet. Linkit tekstissä.