Erokirjoja vuodelta 1772

Porvoon tuomiokapitulin vuoden 1772 istuntopöytäkirjojen hakemistossa mainitaan Skiljobref– eli Erokirjat-hakusanan alla yhteensä 12 tapausta, jotka olivat aika­jär­jes­tyksessä seuraavat: 

1. talollisen poika Mikko Tuomaanpoika ja Maria Paavontytär Hartolasta
2. sorvari Johan Stenström ja Stina Andersintytär Porvoosta
3. porvari Anders Wackelin ja hänen vaimonsa Maria Lenning Helsingistä
4. rykmentin välskäri Johan Daniel Brandt ja hänen vaimonsa Catharina Kielström Porvoosta
5. puuseppä Israel Backman ja puusepän tytär Maria Margareta Schultz Loviisasta
6. entinen prinssi Fredrik Adolfin rykmentin sotilas Jöns Engström ja hänen vaimonsa Anna Westrin Loviisasta
7. talollisen poika Heikki Räsänen ja talollisen tytär Liisa Karjunen Kaavilta
8. muurarimestari Eric Grönros ja neito Anna Stina Appelqvist Lammilta
9. talollisen poika Simo Matinpoika Iitin Metsälästä ja talollisen leski Maria Matintytär Lapinjärven Porlammilta
10. talollisen poika ja räätälinoppilas Michel Andersinpoika Lammin Kataloisten kylästä ja talollisen tytär Liisa Tuomaantytär
11. talollisen poika Paavo Savolainen Tohmajärven Värtsilän ja talollisen tytär Anna Immonen Tohmajärven Kuhilasvaaran kylästä
12. talollisen poika Heikki Räsänen Kuopion Riistavedeltä ja talollisen tytär Susanna Pitkänen Kuopion Toivalasta.

Hakemistossa tapaukset ovat hieman eri järjestyksessä:

Seuraavassa on lyhyt luonnehdinta muutamista erotapauksista.

Talollisen poika Mikko Tuomaanpoika Sysmän pitäjästä ja Hartolan kappelista oli maannut Maria Paavontyttären avioliittolupauksen alla mutta ei patistuksista huolimatta vienyt Mariaa vihille. Mikko ja Maria olivat siten niin sanotussa epä­täydelli­sessä avio­liitossa. Kihla­kunnan­oikeus määräsi Mikon lunastamaan avio­liitto­lupauksensa ja vahvistamaan epä­täydellisen avioliiton vihkimisellä. Mikko oli kuitenkin aina vain haluton eikä taipunut, vaikka sekä papit että tuomiokapituli antoivat hänelle vakavia ja hellyttäviä nuhteita (alfversamma och bevekeliga föreställningar). Kun mikään ei auttanut, tuomiokapituli ilmoitti lopulta asiasta kuninkaalliselle majesteetille, joka myönsi kihlaeron. Tuomiokapituli antoi erokirjan helmikuussa 1772.

Sorvari Johan Stenström Porvoon kaupungista ja talollisen leski Christina Andersintytär Porvoon Suur-Pellingistä olivat solmineet kihlauksen ja  antaneet jo kuuluttaa itsensä avioliittoon, kun Christina muuttikin mieltään. Christina lupasi Johanille hyvityksenä sata taalaria kuparirahassa, mihin Johan suostui. Tuomio­kapituli myönsi kihlaeron naimiskaaren neljännen luvun neljännen pykälän nojalla mutta velvoitti Christinan maksamaan Porvoon seurakunnalle kaksi taalaria hopeassa avioliittokuulutusten väärinkäyttämisestä. 

Porvari Anders Wackelinin vaimo Maria Lenning oli muutama vuosi aiemmin ilmoittanut Helsingin kämnerinoikeudelle, että hänen miehensä oli poistunut paikkakunnalta luvattomasti vuonna 1766 ja ettei miehestä ollut sen koommin kuulunut mitään. Kämnerinoikeus oli antanut 3. heinäkuuta 1770 kuulutuksen, jonka mukaan Wackelinin tuli saapua vaimonsa luo tai ilmoittaa esteestä vuoden ja yön kuluessa (innom natt och år). 26. heinäkuuta 1771 kämnerinoikeus tuomitsi pariskunnan eroon ja määräsi miehen menettämään osuutensa pesästä Maria Lenningille ja heidän kolmelle lapselleen. Maria Lenning haki tämän jälkeen erokirjaa tuomio­kapitulilta. 

Kun kevyen rakuunajoukon välskäri Johan Daniel Brandt oli tuomittu lihallisesta sekaantumisesta Brita Stina Perenia -nimisen naikkosen kanssa, hänen vaimonsa Catharina Kielström ilmoitti Porvoon raas­tu­van­oikeudelle, ettei hän voinut antaa uskottomuutta anteeksi vaan vaati laillista eroa miehestään. Raas­tuvan­oikeu­den päätöksen jälkeen pariskunta haki ero­kirjaa tuomio­­­kapi­tu­lilta, joka myönsi sen maalis­kuussa 1772. Koska välskäri Brandt oli syyl­lis­tynyt yhden­puoliseen huo­ruu­teen (enkelt hor), hän ei saanut solmia uutta avio­liittoa, ennen kuin Catharina Kiel­ström oli kuollut tai mennyt uusiin naimisiin tai kun hän suostuisi miehen uuteen avio­­liittoon ja kuningas antaisi siihen luvan.

Anna Westrin oli lähtenyt aviomiehensä, prinssi Fredrik Adolfin rykmentin sotilas Jöns Engströmin perässä Landskronaan. Mies oli kuitenkin karannut vuonna 1764 Tanskaan eikä ollut antanut sen jälkeen minkään­laista elon­merkkiä itsestään. Muutaman vuoden päästä Anna Westrin palasi Jönsille synnyttämänsä tyttären kanssa Loviisaan ja haki Loviisan kämnerin­oikeudelta eroa miehestä epäsovun perusteella. Jöns Engströmistä annettiin lokakuussa 1769 asianmukainen kuulutus, mutta Anna oli jo ennen vuoden ja yön määräajan umpeutumista lihallisessa yhteydessä Mårten Westbergin kanssa ja synnytti toukokuussa 1771 poikalapsen. Tästä huolimatta Turun hovioikeus antoi helmi­kuussa 1772 Annalle oikeuden avio­liiton solmi­mi­­seen Mårten West­bergin kanssa sen jälkeen, kun tuomiokapituli olisi antanut ero­kirjan. Anna velvoitettiin maksamaan naimis­kaaren 13. luvun 2. pykälän nojalla kymmenen taala­rin sakot, koska hän ei ollut odotta­nut lail­lisen eron saamista. Mårten puolestaan sai pahanteon kaaren 61. luvun nojalla kahden taalarin sakot osalli­suudesta pahantekoon.

Talollisen leski Maria Matintytär Lapinjärven Porlammilta oli kihlautunut iittiläisen Simo Matinpojan kanssa. Simo oli kuitenkin muuttunut kylmä­kiskoiseksi morsiantaan kohtaan eikä halunnut solmia avio­liittoa,  minkä vuoksi paikkakunnan kihla­kunnan­oikeus myönsi 24. helmikuuta 1769 kihlaeron naimakaaren 4. luvun 5. pykälän nojalla. Koska Simon kylmä­kiskoisuuteen ei ollut voitu todeta pätevää aihetta, Simo ei saanut solmia avioliittoa, ennen kuin hän olisi hyvittänyt tekonsa. Tuomio­­kapituli vahvisti kihlaeron syyskuussa 1772 ja totesi, että Maria Matintytär on vapaa avio­liittoon heti mutta Simo Matin­poika vasta hyvityksen jälkeen.

Talollisen poika Heikki Kekäläinen Kuopion Riistavedeltä ja talollisen tytär Susanna Pitkänen Kuopion Toivalan kylästä oli kuulutettu kolme kertaa avioliittoon, mutta Heikille oli sittemmin tullut ”jokin vaikea ja pitkäaikainen sairaus, joka oli järkyttänyt hänen mieltään” (någon åkommen swår och långwarig sjukdom, hwarunder han tagit skada till sina sinnen). Sen vuoksi hän kieltäytyi vahvistamasta avioliittoa vih­ki­mi­sellä mutta sitoutui maksamaan Susannalle korvauk­seksi sata taalaria kupari­rahassa. Kuopion kihlakunnanoikeus myönsi kihlaeron naimakaaren 4. luvun 4. ja 5. pykälän nojalla. Tuomio­kapituli myönsi kihla­kumppaneille ero­kirjan joulu­kuussa 1772 ja totesi Heikin ja Susannan olevan vapaita menemään avio­liittoon jonkun muun kanssa. Avio­kuulutusten väärinkäytöksen aiheut­ta­nut Heikki velvoi­tettiin mak­sa­­maan Kuopion maa­­seura­kunnalle korvauksena kaksi taalaria hopeassa.

Lähteitä:
KA Hml PTka, Ca:37 Istuntopöytäkirjat 1772.
Halmesmaa, Pekka 1976: Kirkkokuri murroksen kynnyksellä. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 97. Helsinki.