Kenen kuuluisi elättää sokea isä?

Joulukuun 16. päivänä 1849 Lopen pitäjänkokous kokoontui käsittelemään sokean 71-vuotiaan Eerik Juho Juhonpojan kohtaloa. Eerik asui “vanhana torpparina” Salon kartanon alaisessa Sääksjärven torpassa, jossa nyt oli torpparina hänen vanhin poikansa.

Aluksi käytiin läpi asian taustoja. Sääksjärven torppaa isänsä jälkeen pitävä Jaakko Juho Eerikinpoika samoin kuin Salon kartanon omistaja, Carl Gustaf Laurentz, olivat tehneet tiettäväksi, etteivät anna mitään apua vanhalle torpparille, joka oman ilmoituksensa mukaan oli raivannut korvesta torpan pellot ja luovuttanut torpan irtaimistoineen vanhimmalle pojalleen. Todettiin myös, että Salon kartanolla oli nelisenkymmentä torppaa, mutta kartano antoi seurakunnalle vain 12 ruotukappaa ruista. Kuitenkin ruotuapua saavista kuusi eli kolmasosa koko pitäjän ruotuvaivaisista  oli kartanon alustalaisia. Pitäjänkokous katsoi niin ollen olevan oikein ja kohtuullista, että poika Jaakko elättäisi isänsä ja kartanon omistaja antaisi siihen tukea. Jaakon sanottiin tulevan hyvin toimeen, ja kokous vetosikin 9.9.1817 annetun Keisarillisen asetuksen 1. pykälään, jonka mukaan omaisten tulee pitää huolta vanhuksista – elleivät he siihen kykene, seurakunnan tehtävä on antaa apua. Vanhalle Eerikille päätettiin kuitenkin antaa vielä köyhäinkassasta yhden ruplan 20 kopeekan avustus.

Jaakko ei tyytynyt pitäjänkokouksen päätökseen ja esitti maaherralle tammikuussa 1850 lähettämässään valituskirjeessä perusteluja sille, miksi kieltäytyi elättämästä isäänsä:

On totta, että noin 20 vuotta sitten sain Salon kartanon alaisen Sääksjärven torpan hallinnan isäni jälkeen. Isäni luopui torpanpidosta omasta tahdostaan, ja torppa käsitti vain neljännestynnyrinalan peltoa ja huonon asuintuvan sekä romahtamaisillaan olevan saunan. Ei pidä paikkaansa, että isäni olisi itse raivannut torpan pellot, eikä hän ole päivääkään ollut apunani torpan hoidossa. Lähdettyään torpasta hän kierteli hevoskuoharina ympäri lääniä ja hylkäsi vaimonsa ja alaikäiset lapsensa. Olen joutunut pitämään huolta sisarusteni elatuksesta ja kasvatuksesta, kunnes he itse ovat voineet ansaita elantonsa. Saimme vaimoni kanssa yhdeksän lasta, joista viisi on elossa ja asuu kotona. Perheen elättäminen on vienyt kaikki varani, niin, että sairaalloisena varmasti päätyisin pitäjäläisten elätettäväksi, elleivät lapseni auttaisi minua torpan hoidossa. Edellä esitetyn perusteella uskallan nöyrimmästi pyytää, että pitäjänkokouksen päätös kumottaisiin ja että pitäjäläiset määrättäisiin huolehtimaan isäni hoidosta ja elatuksesta.

Maaherra pyysi Lopen seurakunnalta lausuntoa asiasta. Pitäjänkokous päätti antaa tehtävän kruununnimismies Otto Tammelanderille, joka lausunnossaan 6.3.1850 kertasi pitäjänkokouksen päätöksen perustelut. Hän otti esille myös Salon kartanon vastuun, ja sanoi, että valituksen tekijä ja ehkä itse Salon kartanon omistajakin näyttävät olevan sitä mieltä, että kun kyseisen säterin noin 40 torpparia vaimoineen ovat koko parhaan ikänsä palvelleet kartanoa, heidät voidaan vanhoiksi ja raihnaisiksi tulleina jättää seurakunnan elätettäviksi. Tammelander piti tällaista asennetta kohtuuttomana ja valitettavana.

Tammelander liitti lausuntoonsa papintodistuksen, jossa kirkkoherra Elers todistaa Eerik Juho Juhonpojan pitäneen Sääksjärven torppaa vuodesta 1808 ainakin vuoteen 1825 ja sen jälkeen olleen paikassa “vanhana torpparina”. Elers myös toistaa pitäjänkokouksen päätöksessä mainitut tiedot Salon kartanon alueella olevista ruotuvaivaisista. Lähde: KA Hml, Hämeen lka Saapuneet anomus- ja ulosottoasiain asiakirjat 1850.

Kirjeensä lopussa Tammelander toivoi vuoden 1817 asetukseen vedoten, että maaherra velvoittaisi hyvissä varoissa olevan nykyisen torpparin elättämään isänsä ja että myös Salon kartanon omistaja velvoitettaisiin antamaan apua vanhalle palvelijalleen. Tammelander viittasi vuoden 1805 palkollisasetuksen kolmannen artiklan seitsemänteen pykälään, jonka mukaan isännän ei tule hylätä uskollisia palkollisiaan, jotka ovat talossa palvelleet parhaat työvuotensa, vaan hänen on annettava heille kohtuullinen toimeentulo ja hoito heidän kuolemaansa saakka sitä työtä vastaan, jota he voivat tehdä. Ellei isäntä pysty sellaista hoitoa antamaan, tulee seurakunnan antaa apua tarpeessa oleville.

Asiaa harkittuaan ja asiakirjoihin tutustuttuaan maaherra totesi päätöksessään 14.3.1850, ettei Jaakko Eerikinpoika ole tuonut esiin mitään, minkä vuoksi pitäjänkokouksen päätöstä tulisi muuttaa. Joulukuussa 1849 annettu päätös, että Jaakko Eerikinpojan tulee elättää isänsä, pysyi siten voimassa.

Eerik Sääksjärvi jäi kuitenkin loppujen lopuksi seurakunnan avun varaan, sillä poika perheineen muutti vuonna 1851 Pyhäjärvelle. Rippikirjoissa vanha Eerik on edelleen merkitty Sääksjärven torppaan, mutta ilmeisesti hän joutui vuosittain vaihtamaan asuinpaikkaa sen mukaan, kuka hänet kulloinkin otti halvimmalla hoitaakseen. Esimerkiksi helmikuussa 1857 pidetyssä pitäjänkokouksessa hänet otti vuodeksi hoitoonsa Juho Kustaanpoika Ali-Heikkilä Topenolta kahdella tynnyrillä 25 kapalla ruista, ja vuonna 1858 alimman tarjouksen teki Topenon Hokkalan muonatorppari Jaakko Engbom kolmen ruistynnyrin korvausta vastaan.

Eerik Juhonpoika kuoli lähes 90-vuotiaana 20.4.1867.

* * *

Rippikirjojen perusteella voi päätellä, ettei vuonna 1778 Pyhäjärvellä Ul. syntynyt Eerik Juho Juhonpoika ollut Sääksjärven torpan ensimmäinen asukas. Hän avioitui 12.10.1799 Yli-Antinniemen torpantyttären Stiina Loviisa Mikontyttären (1779–1826) kanssa, ja pariskunta muutti vuonna 1808 Sääksjärven torppaan. Lapsia syntyi yhdeksän, heistä neljä kuoli pienenä.

Vanhimmasta pojasta Jaakko Juho Eerikinpojasta, s. 1800, tuli Sääksjärven torppari isänsä jälkeen. Hänen puolisonsa Anna Stiina Säll, s. 1802, oli  kotoisin Pyhäjärven Ul. Tuorilasta. Lapsia oli yhteensä kymmenen, heistä yksi syntyi kuolleena ja neljä menehtyi pienenä. Muutettuaan Lopelta Jaakko toimi lampuotina Tuorilan Taniaisten puustellissa, sitten Vaskijärvellä. Vuonna 1855 perhe muutti Pietilän torppaan Nurmijärven Kytäjärvelle. Jaakko kuoli Pietilän entisenä torpparina vuosi isänsä jälkeen, 68-vuotiaana. Puoliso Anna Stiina oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin, vuonna 1866.

Lähteitä:

KA Hml, Hämeen lka AD 9/65 1850.

SSHY, Lopen ja Nurmijärven kirkonkirjat. Jäsensivut.

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *