Ponteva poliisi

Perä-Pohjolainen julkaisi 13.4.1909 uutisen, jota lainat­tiin lyhen­net­tynä moniin muihin­kin leh­tiin. Alku­peräisen jutun otsikko oli Hirvi tapettu – tap­paja van­gittu. Muissa lehdissä otsikko oli värik­käämpi: Nolosti kävi hirven­ampujalle. Tässä on alku­peräinen kir­joitus kokonai­suu­dessaan.

Kun Kemin maalaiskunnan maalaispoliisi M. E. Ranta­maula viime lauan­taina t. k. 10 pnä läksi koto­aan Ala­paakko­lan kylässä met­sästä hevo­sella nouta­maan hirsi­puita, niin tultu­aan kylästä noin viiden kilo­metrin päähän niin sano­tulle Kello­jängälle huomasi hän tie­puolessa jängän laidassa hirven lihat ja taljan. Odotet­tuaan hetken, eikö joku ilmes­tyisi metsästä lihoja omis­ta­maan, ei lähi­seutu­villa näyt­tä­nyt ketään liik­ku­van. Poliisi Ranta­maula päätti sen­vuoksi ryhtyä toimen­piteisiin lihain ja taljan kuljet­ta­mi­seksi kylään. Tätä tarkoi­tusta varten alkoi hän hakata met­sästä pohja­puita rekiinsä aset­taak­seen lihat rekiin. Sil­loin saapui met­sästä muuan tunte­maton mies, joka kysyi, mitä varten Ranta­maula tuol­lai­sia puita tar­vitsee. Kun Ranta­maula selitti tarkoi­tuksen, ilmoitti mies hetken tuumail­tuaan ole­vansa hirven tap­paja sekä tar­jou­tui hirven pään ja toisen paistin luovut­ta­maan Ranta­maulalle, jos Ranta­maula suostuu siihen, että tape­tun hirven lihat hevo­sella kulje­te­taan kylään tai Kemi­joki­var­relle. Hirven tappaja näet ei tiennyt, että Ranta­maula on poliisi.

Rantamaula oli tarjouk­seen suostu­vi­naan, ja kun lihat oli ase­tettu rekiin, lähdet­tiin ranta­maata kohti kumpi­kin omalla taval­laan hyvillä mielin asian tällai­sesta kään­teestä. Ranta­maula luon­nolli­sesti oli mielis­sään siitä, että sai mieli­suosiolla lihat tal­teen rekeensä ja hirven tap­pa­jan vielä lähte­mään mukaan, kun taasen hirven­tappaja selitti puolel­taan ole­vansa ilois­saan, että sattui niin taattu ja tuu­miin taipuva hen­kilö osu­maan liha­läjälle, joten ei tar­vitse pel­jätä, että lihat joutu­vat polii­sin syy­niin. Kylään tulo­matkalla hirven tap­paja jutteli Ranta­maulalle aikovansa oman osansa lihoista kuljettaa Maalari Kakko-nimiseen kruunun­torp­paan Akkunus­joki­varrelle, missä hän sanoi ole­vansa paperi­puiden hak­kuussa. Mies ilmoitti nimensä olevan Iisko Hir­vonen ja sanoi jo ennenkin pitem­män aikaa toimi­neensa täl­lai­sissa hom­missa. 

Kun oli päästy noin kolme kilometriä kylään päin, sattui vastaan tulemaan hevosella talo­kas E. Keski­maula, jonka takia Ranta­maulan hevonen oli hetkeksi pysäy­tet­tävä, kunnes vastaan­tulija pääsisi ohi. Vastaan­tulijan vielä ollessa edessä­päin suhahti Ranta­maula hirven tappa­jalle, joka hiihti suksilla liha­rekien lähellä, että eikö­hän pitäisi tuolle vastaan­tulial­lekin joku liha­kämpäle luvata, muuten voi se viedä sanan polii­sille, vaan samassa hyp­pä­si­kin Ranta­maula hirven tap­pa­jan suk­sille estääk­seen miestä pakoon pääse­mästä ja pyysi Keski­maulaa tuo­maan narua hirven tappa­jan köyt­tä­miseksi. Se ei vienytkään pitkää aikaa ja silloin oli hirven tappaja satimessa. Keskimaula lähti jatkamaan metsään menoaan, jotavastoin Rantamaula saaliineen painui kylää kohti. Voi arvata, ettei hirven tappaja istues­saan liha­kuorman etu­puolella kädet köy­tet­tyinä seljän taakse enää pitänyt Ranta­maulaa yhtä taat­tuna tove­rina kuin äsken; päin­vastoin tuntui toivot­te­levan täl­laista tove­ria hiukan kuu­mem­paan oles­kelu­paik­kaan.

Kun Rantamaula oli hetkisen levähtänyt kotonaan, toi hän hirven tappajan ja lihat taljoi­neen tänne Kemin kaupun­kiin kruunun­nimis­mies L. Hel­teen huos­taan. Hirven tappaja il­moitti täällä ole­vansa nimeltään Ville Ahti eikä Hir­vonen, ja kotoi­sin Karkun pitä­jästä Turun ja Porin lääniä. Hän pistet­tiin irto­laisena tois­tai­seksi kau­pungin put­kaan. Hirven lihat, jotka paina­ne­vat arviolta noin 300 kiloa, tulevat myytä­viksi huuto­kaupalla.  

Marraskuussa 1909 Perä-Pohjolaisessa kirjoi­tettiin karkku­laisen tuo­miosta: 

Äskettäin päättyneillä Kemin syys­kärä­jillä tuo­mit­tiin työ­mies Kalle Kallen­poika Ahtee, kotoi­sin Karkun pitä­jästä, luvat­to­masta hirven­taposta vetä­mään sakkoa 300 mark­kaa, jota paitsi hänen tap­pa­mansa hirven lihoilla saatu hinta tuomit­tiin kruu­nulle mene­te­tyksi. Ahtee on sama hirven tappaja, jonka maalais­poliisi M. E. Ranta­maula viime kevät­talvella tapasi itse ”pää­kallon paikalla” eli hirven tappo­hommissa Al­apaakkolassa.

Matti Emil Rantamaula oli isäni serkku. Hänestä minulla ei ole muisti­kuvia, mutta hänen vaimonsa, ”Poliisin Maijan”, muistan. Vielä paremmin mieleen on jäänyt heidän tyttä­rensä ”pikku Maija”, jonka tapa­sin vielä 2000-luvulla. 

Pikku-uutisia Alapaakkolasta marraskuulta 1901. Yllä: Alapaakkolan kansakoulun koulutalon työt eivät näytä hevillä valmistu­van. Vasta­raken­netta­van luokka­huo­neen kivi­jalka on jo – ehkä ainaiseksi – lakan­nut hoiper­te­le­masta. Sileänä ja suo­rana se seisoo, odot­taen runkoa pääl­leensä. Kunhan se nyt valmis­tuisi yhdellä kertaa, ett’ei kävisi kuten koulun maan selkä­aidan. Se kun tuli teh­dyksi näin kovina pakkas-aikoina, että kirsi nosteli sei­päät ylös ja ensi­mäiset syys­hallat tait­te­li­vat muutamia seipäitä. Vaikka eihän se ole ihme, kun pakka­nen asuu aivan samassa vaa­rassa ja pauk­kui aika­lailla, kun aitaa myy­tiin tehtä­väksi. Keskellä: Haaksirikko Kemijoella. Kun laivuri Sarén loka­kuun 27 p:nä pur­jehti römppä­tava­rain kanssa ylös Kemi­jokea, sattui myrsky Ranta­maulan maja­talon koh­dalla kukis­ta­maan aluksen kumoon. Lai­vuri töin tus­kin pelas­tui, alus sai pie­nem­piä vam­moja, jotka voi­tiin vielä samana päi­vänä kor­jata ja purjeh­ti­mi­nen jat­kui Taival­kos­kelle. Mutta osa nais- ja ukko­limo­naa­deista jou­tui ahve­nen­valta­kun­taan, joten omis­taja sai kär­siä vahingon, kun lasti oli vakuut­ta­maton. Toivot­ta­vasti sentään arv. römppä­vieraat kor­vaa­vat vahin­gon, arve­lee tämän kir­joit­ta­ja. Alla: Suuria juomaria varmaankin tulee niistä sur­keista ja surku­tel­ta­vista ihmis­vesoista, joita kas­vaa Ala­paakkolan Ala- ja Keski­maulain talo­jen emä­puiden ympä­rillä! Pojat eivät vielä ole edes ”koko lei­vän miehiä” ja tulivat tässä muudan päivä sika­humalassa kaupun­gista kotiin, että täytyi rat­tailta kan­taa huo­nee­seen. – Älkää­päs, vanhem­mat, nau­ra­ko kun täl­laista näette, vaan kasvat­ta­kaa lap­si­anne ”kuri­tuk­sessa ja Herran nuh­teessa”. Lähde: Perä-Pohjolainen 5.11.1901.

Lähteitä: 
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Perä-Pohjolainen 5.11.1901, 13.4.1909, 30.11.1909.