Siperiasta takaisin

Suomesta karkotettiin vuosina 1826–1888 Siperiaan yli 3000 henkeä, joista suurin osa oli miehiä. Kuolemantuomiosta armahdetut joutuivat pakkotyöhön kaivoksiin ja tehtaisiin. Rikoksista tai irtolaisuudesta vankeuteen tuomittuja lähetettiin omasta anomuksestaan siirtolaisiksi. Matka Suomesta karkotuspaikkaan tehtiin pääasias­sa jalkaisin, ja se kesti toista vuotta.

Vuonna 1865 oli Suometar-lehdessä uutinen pakkotyöstä karanneesta vangista, joka onnistui pääsemään Suomeen saakka:

Siperiasta karannut wanki

Entinen ruotusotamies Kaarle Antinpoika Raski Woistin kylästä Hollolan pitäjästä tuomittiin Keis. Majesteetin armollisen päätöksen kautta huhtik. 20 p. 1859 miestaposta ja rappauksesta saamaan 40 paria raippoja, julkiseen kirkon­rangaistukseen ja elinkautiseen pakkotyöhön wuorikaiwannoissa Siperiassa, jonne hän myös lähetettiin syysk. 27 p. samana wuonna. Nyt otettiin sama mies kiini mainitussa kylässä ja lähetettin täkäläiseen linnaan tämän kuun 22 p. Seuraawana päiwänä oli hän kansliatutkinnossa ja tunnusti karanneensa Siperiasta kewäällä w. 1863; sitte oli hän kulkenut jalkasin Wenäjän läpitse ja menneellä kesäkuulla tullut Suomeen Laatokkajärven pohjoispuolelta, teki sitte jonkun ajan työtä Kuopion läänissä ja saapui nykyisin kotiseuduillensa. Muutoin walittaa hän että elämä Siperiassa oli kowin kurja ja kotimaan muisto sammuttamatoin. Hänen pitäisi saada kertoa tunteensa Siperiasta meidän wankeille, jotka yhä wielä pyytäwät päästä Siperiaan.

Rask oli saanut tuomionsa taposta ja ryöstöstä. Hän oli toukokuussa 1858 hyökännyt yleisellä maantiellä 53-vuotiaan renginvaimo Hedvig Antintyttären kimppuun, haavoittanut häntä puukolla kaulaan ja ryöstänyt hänen omaisuutensa. Lähtö Siperiaan koitti syyskuussa 1859, ja kun Rask vuonna 1863 pakeni kaivokselta, hän oli kestänyt pakkotyötä vain pari vuotta. Huonon terveyden takia Raskia ei kiinni jäämisen jälkeen lähetetty takaisin Siperiaan, vaan hänet tuomittiin elinkautiseen pakkotyöhön Suomessa. Vuonna 1869 Rask anoi, että hänet vapautettaisiin pakkotyöstä ja lähetettäisiin siirtolaiseksi Siperiaan, mutta siihen ei suostuttu.

Jotkut siirtolaisiksi lähetetyt pääsivät palaamaan Suomeen luvallisestikin saatuaan keisarilta armahduksen. Monissa lehdissä kirjoitettiin syyskuussa 1888 Tampereen ja Hämeenkyrön seudulla nähdystä vaimoihmisestä:

Suurta huomiota maantiellä kulkewissa herätti pari wiikkoa sitte eräs outo, wanhanpuolinen waimoihminen, joka horjuwilla, wäsyneillä askeleilla, pyssy olalla ja kaksiteräinen wäkipuukko wyötärellä Tampereelta päin kulki Hämeenkyröön. Eikä ihmekään, että hän oli wäsynyt! Eukko palasi nimittäin suorastaan Siperiasta, hywän matkaa Krasnojarskin kaupungin itäpuolelta, jonne hän 31 wuotta sitte oli omasta pyynnöstä siirtolaisena lähetetty, Turun ojennuslaitoksesta. Tuossa kaukaisessa maassa oli hän päässyt pikku-waroihin, taitawa kuppari, iskijä, pitsin kutoja y. m. kun oli, ja wanhuutensa päiwät olivat turwatut, mutta niin rupesi ikäwä synnyinmaahan eukkoparkaa rasittamaan, että hän, päättäen luopua kaikesta tawarastaan matkarahoja hankkiaksensa wiime wuonna Keisarilta haki luwan saada palata tänne takaisin. Se suotiinkin hänelle. Wiime toukokuun alussa lähti hän sitte matkalle, ensiksi käyden, sitte laiwalla Tomskiin ja Tobolskiin ja wihdoin Jekaterinenburgin kautta rautatietä Pietariin ja tänne.  – Aseet oli muija hankkinut itselleen Siperiasta, jossa hän sanoi rauhattomuuden ja turwattomuuden olewan pelottawan suuren, ja wielä Wenäjälläkin arweli hän naisen tarwitsewan luotettawaa ”kädenomaa” jos mieli päästä rauhassa roswoilta. Eeva Katariina Daavidintytär – se on eukon nimi – on 63 wuoden vanha.

Piirtäjämme näkemys Siperiasta palaavasta Eevasta. Tädin pyssy on lyhennetty malli Berdan II:sta, joka oli Venäjän armeijan vakiokivääri vuodesta 1870 ja käytössä myös Suomen tarkk’ampujapataljoonissa. Aseita myytiin siviileille metsästyskäyttöön; esim. tunnettu erämies Dersu Uzala oli kovin mielistynyt Berdankaansa eikä halunnut vaihtaa sitä uudempaan.

Vuonna 1889 saapui Pietarista Turkuun höyrylaiva ”Finlandilla” Johan Fredrik Grönroos vaimoineen. Mies oli entinen Turun ruotusotaväen varusmestari, joka oli tuomittu kruunun omaisuuden tuhlaamisesta 28 vuorokauden vesileipävankeuteen ja lähetettäväksi Tobolskin kuvernementtiin.

– – Siellä eli hän sitten waiwaloista elämää, harjoittaen kalastusta ja metsästystä, aluksi yksinänsä ja sitten waimonsa kanssa, muuan Liiwinmaalta Siperiaan lähetetty nainen, jonka kanssa hän siellä meni awioliittoon. Mies walitti, ettei hän moneen wuoteen saanut kuulla luterilaista jumalanpalwelusta eikä käydä Herran ehtoolliselle, koska lähinnä asuwan luterilaisen papin luo oli 600 wirstan matka. Siperiassa oleskeli mies 32 wuotta, jolloin hän sai armoa ja luwan palata sieltä takaisin. – Halu wielä kerran nähdä isänmaata heräsi silloin miehessä, jonka wuoksi hän waimonsa kanssa lähti pitkälle kotimatkalle, joka oli noin 5,000 wirstaa. Tästä matkasta oliwat he kulkenut noin 200 wirstaa jalkasin. Matkalla Wenäjän kautta oli heille osoitettu suurta awullisuutta, sekä alhaisten että ylhäisten puolesta, jotka usein oliwat antaneet heille sekä ruokatawaroita että raha-apua. – Tämä kotimaahansa palannut mies on nuorena oppinut muurarintyötä, jolla hän nyt aikoo koettaa ansaita elatuksensa.

Lähteitä:

KA Astia Oikeusosaston arkisto. Päätöstaltiot Da: 64 (1859) ja Da: 85 (1869).

Kansallisarkiston digitaaliset aineistot. Suometar 30.10.1865 no 252, s. 2. Uusi Suometar 30.9.1888 no 229, s. 3. Sanomia Turusta 17.10.1889 no 243, s. 2.

Juntunen, Alpo 1983: Suomalaisten karkottaminen Siperiaan autonomian aikana ja karkotetut Siperiassa. Oikeusministeriön vankeinhoito-osasto. Helsinki: 1983.