Tutustuin Anneen syksyllä 1975. Hän oli töissä KY:llä eli Helsingin kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnalla lähettinä ja oli osan työajastaan Ruusulankadun opiskelija-asunnon puhelinkeskuksessa. Anne tervehti sisääntulijoita iloisesti savon murteella ja rupesi herkästi juttusille niin tuttujen kuin tuntemattomienkin kanssa. Juttutuokion päätti usein toivotus ”Iloisiin!”, josta tuli yksi hänen tavaramerkeistään. Vasta vuosien päästä tulin ajatelleeksi, että hänen mutkaton ystävällisyytensä helpotti suuresti minun ja muidenkin maalta tulleiden sopeutumista uusiin ympyröihin.
Anne kävi työn ohella iltakoulua mutta ehti osallistua myös opiskelijarientoihin Bottalla, Hämiksellä ja KY:llä. Hänellä oli jo silloin laaja tuttavapiiri, eikä hän tuntunut jäävän keneltäkään unohduksiin vuosienkaan jälkeen. Kun olin syksyllä 1982 muuttanut Turkuun, Anne tuli kylään jo ensimmäisenä viikonloppuna. Varhain lauantaiaamuna lähdin esittelemään hänelle uutta kotikaupunkiani, josta en tuntenut vielä ketään. Heti ensimmäisessä kadunkulmassa meidät pysäytti huuto: ”Papu!” Joku iisalmelainen tunnisti oitis Annen, joka pysähtyi tietenkin mieluusti ”rätkättämmään” lapsuudenaikaisen tuttunsa kanssa. Rätkätysrupeaman jälkeen kävelyretki jatkui rattoisasti pitkin Turkua, josta opin kaupunkia tuntemattoman Annen johdattelemana kaikenlaista uutta. Annella oli nimittäin ilmiömäinen kyky löytää oudoissakin paikoissa mitä mielenkiintoisimpia kirpputoreja ja kauppoja, kauppiaista ja myyjistä puhumattakaan. Päädyimme tuona lauantaina useiden kauppojen ja torin kautta kauppahalliin, josta oli pakko ostaa rusinamakkaraa. Sitä sitten syötiin Aurajoen rannalla ja keskusteltiin saksaksi, ikään kuin turistimatkalla kun kerran oltiin. Tunteja myöhemmin palasimme kotiin, jossa ”pojat” ihmettelivät, minne tytöt olivat taas kerran hävinneet.
Ajanviettotapoihimme kuului ”kaapoilla käynnin” ohella saunailtojen viettäminen. Joskus porukkaa oli mukana takkahuoneen täydeltä, mutta melko usein vietimme aikaa kahden kesken. Ruuan jälkeen kuuntelimme musiikkia ja innostuimme poikkeuksetta laulamaan ja tanssimaan mukana, jos kaiuttimista kuului vaikkapa Freemanin Ajetaan me tandemilla tai Kaksi lensi yli käenpesän. Maailmaakin tuli parannettua, ja jos jollakulla ystävällä oli tiedossa juhlat, meidän oli suorastaan pakko keksiä juhliin ohjelmaa. ”Keikkaa pukkaa”-meininki sai alkunsa Sannan polttareista 90-luvulla. Myöhemmin järjestimme polttarit Pirkolle ja suunnittelimme samaiselle Pirkolle monen monituista ohjelmanumeroa 50-vuotisjuhliin. Mahdatko Pirkko muistaa Pirkonkylän kahvilassa -esityksemme?
Vuonna 2000 lähdimme 25-vuotisen ystävyyden kunniaksi kahdestaan Prahaan, Annen lempikaupunkiin. Vietimme siellä muutaman ikimuistoisen päivän. Kävelimme aamusta iltaan pitkin Prahan katuja; minä räpsin valokuvia kahdella kameralla, Anne taas tutki kauppojen tarjontaa ja rupatteli paikallisten kanssa. Välillä minullekin kävi käsky poiketa johonkin kauppaan: ”Tuu tänne! Täällon ihan siun tyylinen paita!” Iltaisin syötiin kaikessa rauhassa, ja aterioinnin päälle saatettiin käydä vielä ”ölökeröllä”. Varsinkin yksi pieni pubi jäi pysyvästi mieleen kolmestakin syystä. Ensinnäkin pöydissä oli viehättävät Singer-ompelukoneen jalat, toiseksi paikka oli täynnä opiskelijoita, ja sokerina pohjalla muutamalla asiakkaalla oli koirakin mukana. Siellä kävimme ”ompeluseuroissa” parikin kertaa, sillä Anne rakasti koiria ja oli kaiken ikänsä kuin kotonaan opiskelijoiden keskellä. Prahalaiset opiskelijat saivat noina parina iltana kuulla mukavia tarinoita suomalaisista lääketieteen opiskelijoista, joiden parissa Anne teki pitkän uran Lääketieteenkandidaattiseuran toimistonhoitajana.
Kun myöhemmin innostuin sukututkimuksesta, kävi ilmi, että Anne ja puolisoni ovat toisilleen sukua moninkertaisesti. Anne on isänisänsä kautta anoppini neljäs serkku ja isänäitinsä kautta puolisoni kuudes ja puoles, seitsemäs ja kahdeksas serkku.
Vuonna 2010 päätimme Annen kanssa lähteä taas yhdessä Prahaan. Hotelli oli valittu niin, että ompeluseuroihin pääsisi vaivattomasti, ja liput Tosca-oopperaan oli varattu jo etukäteen. Tuhkapilvi kuitenkin esti matkaanpääsyn. Jonnekin piti kuitenkin lähteä, koska olin jo saapunut toiselta puolelta maata Annen luo. Päädyimme muutaman päivän lomalle Tallinnaan. Sekin matka jäi pysyvästi mieleen. Emme olleet ensinnäkään koskaan nähneet Tallinnan vanhaakaupunkia niin autiona. Vaikutti siltä, että Tallinnassa olimme vain me ja Nato-kokouksen osanottajat. Se oli myös lomistamme hiljaisin, sillä mielessämme oli kaiken aikaa Annen Unto-isä, jonka terveydentila oli heikentynyt huolestuttavasti. Muistan elävästi, miten istuimme illalla tuntikausia hotellihuoneen parvekkeella katselemassa merta ja lintuja. Sanoja ei sinä iltana tarvittu. Unton elämä päättyi vajaa kuukausi myöhemmin.
Annesta nousee päällimmäisenä piirteenä mieleen auttavaisuus. ”Pittee aattoo jos pystyy”, hän usein sanoi. Hän auttoi minuakin ties miten monta kertaa ja ties miten erilaisissa asioissa, ennen kuin edes tiesin, että apu olisi tarpeen. Härkösten ovet olivat aina avoinna, kun minulla oli tilapäisen majoituksen tarve – ja sainpa käyttää heidän kotiaan myös omien tapaamisteni pitopaikkana, vaikkeivät he itse olleet paikalla. Sellainen tilanne oli esimerkiksi loppuvuodesta 2017, kun suunnittelimme Annelin kanssa Vertimus-blogin perustamista seuranamme vain isäntäväen koirat Tosca ja Nuppu.
Tein 2000-luvun alkuvuosina Annen 50-vuotispäivien kunniaksi uudet sanat Freemanin lauluun Kaksi lensi yli käenpesän. En päässyt esittämään Ystävyyden merkityksestä ja vähän muustakin -laulua itse juhliin, mutta lauloin sen Annelle myöhemmin Kuopion tai Oulun lääkäripäivien yhteydessä. Laulun alku kertoo 1970-luvun lopulla tehdystä Leningradin-matkasta, jolle osallistui Annen lisäksi myös muuan kiltinnäköinen hyvinkääläinen opiskelijapoika. Kertosäkeen kohta ”Oon vanha kamusi aineineen” viittaa syksyyn 1975, jolloin kirjoitin Annen puolesta äidinkielen aineen. Iltakoulun opettaja taisi huomata, ettei aine ollut Annen kirjoittama, mutta Anneen kyhäelmäni teki vaikutuksen. Hädässä ystävä tunnetaan, hän tuumasi.
Ystävyyden merkityksestä ja vähän muustakin
Anne meni kerran Leningradiin, siellä yhytti
Ilarin – ja heti syliin istahti.
Iltsun lahkeet lyhyet jossain kun vain vilahti,
Anneen se niin perin juurin kolahti.Anne Papunen vei
Iltsu Härkösen hei
Fabianinkadun yksiöönsä tutustumaan.He oli itsenäisii, he oli toisissa kii,
siinä napojakin tutkittiin ja kosketeltiin.
Aika kului, rakkaus syveni ja vakiinnuttiin,
eikä lyöty luukkuja kiinni.Käytiin turuilla ja toreilla ja väliin tanssattiin,
kaikki sujui niin kuin suunniteltiinkin.
Oli puuhaa kaikenlaista, kavereita tapailtiin,
mualimata pitkin poikin kierreltiin.Anne Papusen hei
Iltsu vihille vei,
häitä tanssittiin
ja Saijonmaatakin kuunneltiin.Oltiin itsenäisii, oltiin toisissa kii,
kaikenlaista aina setvittiin ja ihmeteltiin.
Siinä vuodet meni vilisten ja aikuistuttiin,
eikä lyöty luukkuja kiinni.Oon vanha
kamusi aineineen,
sen huolella kirjoitin.
Sun vuokses outoja aina teen
ja haasteet muut mitätöin,
jopa lääkäripäiville meen.Asuinpaikat ovat vaihtuneet, nyt asun kaukana,
joten rimpautella pittää usseesti.
Mut jos kestää liian pitkään ilman ett’ sua tapaisin,
kaipuu ottaa vallan totaalisesti.Anne Hannele oi,
sulle laulumme soi:
me sua rakastetaan,
sua aina ihastellaan.Ollaan itsenäisii, ollaan toisissa kii,
ollaan tukena ja turvana, kun on ikävää.
Sillä tärkeintä kai ystävien kesken on tää:
ettei lyödä luukkuja kiinni.Oon vanha
kamusi aineineen…Pian oot viiskyt vuotta vanha,
meistä on niin mukavaa
täällä tänään sulle onnee toivottaa.
Juhli sinä vielä Limassa,
mut muista meitäkin,
jotka täällä oomme venttailemassa.Anne Iltsun kanssa matkaa
synttäreitään juhlimaan
daa-da-Peruun daa-da-Peruun daa-da-daa.Liman synttäreistä saatte
varmaan muiston pysyvän,
me teitä koto-Suomeen takas ootamme!Teitä koto-Suomeen takas ootamme!
Annella todettiin jo pienenä retinoblastooma eli silmän verkkokalvon syöpä, jonka vuoksi hän joutui olemaan elämänsä alkuvuosina pitkiä aikoja sairaalassa Helsingissä. Myös viimeisiä vuosia varjosti hiljalleen etenevä sairaus, jonka kuluttamana iloinen ja auttavainen Anne jäi vähitellen vain muistoihin ja hiipui pois kotonaan 25. huhtikuuta 2022.
Kyllä Maarit Annet tuntee.
Muistelma on ’niin Anne ku voi olla’. K I I T O S, Kati-sisko
Kiva kun kerrot näin paljon Annesta. Mullekin kun joskus soitteli oli tomeran ja iloisen kuuloinen. Puhe alkoi: "Arvooppa mitä…!" Mieleen jäivät Härkösten lentomatkat ja veneily eritoten. Monelle opiskelijalle Anne oli henkinen tuki Lääketieteen kandidaattien seurassa, niin ymmärsin On surullista että me Papusen serkut emme ole juurikaan yhteen kokoontunert aikuisiällä.Mutta varsinkin sairausvuosinaan Anne oli joka ilta esirukouksissani ja sen hänelle kerroinkin.Kipeältä ja jotenkin väärältä tuntuu Annen kärsimys ja kuolema.Unto oli isäni Paulin ainoa veli. Kaarina menetti Anne-siskonsa syövälle ja minä Sinikka-siskoni jo lapsena samalle sairaudelle.Sisaren menetys on tuntunut koko elämäni ajan .
Mielettömän hieno muistelma, olet kynänikkari😀