Kustaa En perää palkkarästejään

Vuodesta 1859 Kustaa En oli muonatorpparina Konkkalan Hyvähuhdan torpassa Joentakana. Talvikäräjillä 1861 hän vaati torppari Kustaa Mikonpoika Hyvähuhdalta saamatta jäänyttä palkkaansa. En kertoi edellisen palvelusvuoden ajan tehneensä Hyvähuhdalle kolme työpäivää viikossa, ja palkaksi oli sovittu pestuurahana yksi rupla hopeassa, neljä ja puoli tynnyriä rukiita, leiviskä silakoita ja yhdet saappaat. Palkasta oli saamatta pestuuraha, silakat ja saappaat sekä kaksi tynnyriä rukiita.

Koska Hyvähuhta ei tullut paikalle, juttu siirrettiin syyskäräjille. Hyvähuhtaa edustamaan saapui silloin hänen puolisonsa Cecilia Juhontytär. Kustaa En tarkensi, että hänelle oli oikeastaan luvattu kolme leiviskää silakoita, joista saamatta oli yksi leiviskä. Cecilia Juhontytär sanoi, ettei tiennyt pestuurahasta, mutta myönsi, että palkasta oli maksamatta kaksi tynnyriä rukiita. Niitä oli kyllä Enille tarjottu, mutta hän ei ollut ottanut niitä vastaan. Saappaat taas oli luvattu, jos En valmistaisi työreen, jota En ei kuitenkaan ollut tehnyt. Silakoista Cecilia ei osannut sanoa mitään.

Kustaa En sanoi, että hänelle oli kyllä tarjottu ruista, mutta se oli niin huono­laatuista, ettei sitä voinut hyväksyä. Mitä rekeen tuli, sitä ei lopulta vaadittukaan, koska En pestuuajan jälkeen oli valittanut torpan puolesta Konkkalaan tekemistään pitkistä päivätöistä.

Asian käsittely jatkui vuoden 1862 talvikäräjillä, joille myös torppari Hyvähuhta oli saapunut. Hän kiisti, että Enille olisi luvattu pestuurahaa, mutta myönsi, että maksamatta oli kaksi tynnyriä rukiita ja 50 markkaa [runsaat 10,5 kg] silakoita. Saappaat oli luvattu sillä ehdolla, että En rakentaa reen. Koska En ei ollut suostunut ottamaan vastaan hänelle tarjottua ruista, Hyvähuhdan mielestä Enille ei kuulunut antaa sen enempää ruista kuin silakoitakaan.

Kaksi silakkaa. Valok. Matti Suomalainen. Kansatieteen kuvakokoelma. Museovirasto.finna.fi. CC BY 4.3. Suolasilakat olivat 1800-luvun perusruokaa.

Kustaa En myönsi, että saappaat oli luvattu palkaksi reestä, jota hän ei kuitenkaan ollut valmistanut. Hän oli kutsunut todistajiksi muonatorppari David Markelinin, muonatorpparin vaimo Loviisa Juhontyttären ja itsellisnainen Ulrika Adamintyttären. Markelin kertoi ennen edellisvuoden pyhäinpäivää yöpyneensä Hyvähuhdan torpassa ja kuulleensa, kun Kustaa En oli pyytänyt torpparilta ruispalkkaansa. Hyvähuhta oli vastannut, ettei hänellä ole ruista ennen kuin hän saa ostetuksi siemenviljaa.

Loviisa Juhontytär ei ollut nähnyt Enille tarjottua ruista, mutta arveli sen olleen huononpuoleista, sillä Hyvähuhdan pelloilta saatava vilja oli yleensä heinän­sekaista. Ulrika Adamintytär kertoi edellissyksynä asuneensa Hyvähuhdassa ja kuulleensa, kun En lupasi luopua palkkaansa kuuluvasta leiviskästä silakoita, jos saisi Hyvähuhdalta rukiin.

Koska Hyvähuhta oli myöntänyt, että Kustaa Enin palkasta oli  maksamatta kaksi tynnyriä rukiita ja leiviskä silakoita, oikeus määräsi Hyvähuhdan heti kuittia vastaan antamaan Enille rukiin tai maksamaan siitä korvauksen paikkakunnan markkinahintaan. Silakat tuli korvata 75 kopeekalla hopeassa. Ei kuitenkaan voitu todistaa, että Enille olisi luvattu pestuurahaa, ja saappaat oli luvattu ehdollisesti, joten vaatimukset niiltä osin hylättiin. Hyvähuhta joutui korvaamaan Enin oikeudenkäyntikuluista kaksi ruplaa 50 kopeekkaa.

***

Kustaa En ja Fredrika Fredrikintytär saivat seitsemän lasta. Lapsista neljä kuoli ennen aikuisikää: vuonna 1838 syntynyt Henrik punatautiin 13-vuotiaana ja nuorin Henrika, s. 1855, samaan tautiin vähän alle kaksivuotiaana. Hinkuyskäepidemian uhreina menehtyivät nelivuotias Maria Greta ja kaksivuotias Kustaa peräkkäisinä päivinä marraskuussa 1848. Aikuisiksi selvinneistä Abraham, s. 1840, lähti rippikoulun käytyään rengiksi. Kustaa, s. 1848, meni 14-vuotiaana suutarinoppiin, ja Juho, s. 1851, muutti saman ikäisenä Nurmijärvelle räätälinoppiin, mutta palasi pian Lopelle ja ryhtyi hänkin rengiksi.

Muonatorpparin palkka tuskin yksin riitti perheen elättämiseen, joten myös Fredrikan työpanos oli välttämätön. Hän saattoi hankkia lisätuloja ainakin kehräämällä ja käymällä taloissa päivätöissä. Asunto kuului muonatorpparin palkkaetuihin, mutta kylästä toiseen vaihtuvat työpaikat merkitsivät aina asuin­paikankin vaihtoa. Hyvähuhdan jälkeen Kustaa ja Fredrika saivat kuitenkin Kustaan kuolemaan saakka asua Konkkalan  mailla. Vuoden 1874 henkikirjassa Kustaa, jo ”yli-ikäinen” (öfå), on merkitty Konkkalaan itsellisenä.

Paljon kokenut Kustaa En kuoli ”vanhuuteen” 69-vuotiaana marraskuussa 1875. Haudattujen luettelossa hänen sanotaan olevan kirkonvaivainen, ja hänet haudattiin ilmaiseksi vaivaismultaan. Vähän yli vuoden kuluttua leski Fredrika avioitui Kustaa Adaminpojan kanssa ja muutti kirkonkylään.

Lähteitä:

KA Uusi astia Janakkalan tk:n renovoidut tuomiokirjat. Lopen talvi- ja syyskäräjät 1861, talvikäräjät 1862.

SSHY. Jäsensivut.

Kustaa Enistä aiemmin tässä blogissa:

Väärällä nimellä kulkeneet

Lain kouraa pakoillut

Kustaa Enin hevoskauppa