Benvikin pellavanjalostusopistoon otettiin viimeisen kerran oppilaita vuonna 1823. Silloin sinne saapuivat Agatha Sofia Sanmark, Sofia Vilhelmina Lilius, Anna Greta Präst (Ekholm), Maria Söderberg ja Clara Forsström. Seuraavana vuonna koulu päätettiin lopettaa, ja kaikki oppilaat lähtivät sieltä vuoden 1825 alkupuolella. Viimeksi tulleet olivat ehtineet oppia vain perusasiat. Agatha Sofia Sanmark, kutsumanimeltään Sofia, palasi Hämeenlinnaan äitinsä ja sisarensa luo.
Benvikin viimeisestä vuodesta antamassaan selonteossa johtaja Bladh arvioi oppilaiden taitoja, luonnetta ja käytöstä. Sofia Sanmark oli hänen mukaansa erittäin lahjakas, kuuliainen ja ystävällinen. Kotonaan Vanajan kappalaisen puustellissa hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja jonkinlaista opillista sivistystäkin. Kovin vakavamielinen hän ei kuitenkaan ollut, toisin kuin toinen hämeenlinnalaisneito, Vilhelmina Lilius.
Muutamat koulussa opiskelleista neidoista palvelivat myöhemmin säätyläisperheissä erilaisissa taloudenhoitoon liittyvissä tehtävissä. Kappalaisen tytär Anna Karolina Radin oli jonkin aikaa Turussa lääketieteen tohtori Carl Daniel von Haartmanin talousmamsellina, ja Gustava Wellingk palveli hänkin tavallisia piian töitä vaativammissa tehtävissä (husjungfru). Myös Sofia Sanmarkista tuli taloudenhoitajatar tai jonkinlainen seuraneiti. Hänen varsinaiset työtehtävänsä ovat epäselviä, sillä hän on kaikissa asiakirjoissa mademoiselle, mamselli tai myöhemmin neiti (fröken).
Vuonna 1826 Sofia Sanmark muutti kotoa Tyrvään pappilaan, kirkkoherra Johan Magnus Limonin perheen palvelukseen. Seuraavana vuonna hän siirtyi Huittisiin Leppäkosken Nikkilän rustholliin, jossa asui Satakunnan ylisen kihlakunnan kihlakunnantuomari, laamanni Josef Wallenius. Wallenius oli jäänyt leskeksi 1823, ja Sofia ilmeisesti toimi hänen taloudenhoitajattarenaan. Talossa oli aiemminkin ollut kaksi ”mademoisellea”, Catharina Elisabeth Bircklin ja Agatha Ulrica Telenius. Wallenius kuoli maaliskuussa 1829, ja syyskuussa Sofia muutti taas kotiin Hämeenlinnaan.
Vuonna 1833 Sanmarkin perheessä koettiin sekä hyviä että huonoja aikoja. Sofian veli Nils Herman Sanmark, joka vuonna 1831 oli saanut varatuomarin arvon, avioitui tammikuussa hämeenlinnalaisen värjäri ja tilanomistaja H. C. Sundbergin tyttären, Christina Sofian, kanssa. (Agatha) Sofia Sanmark muutti Mäntsälään. Muuttokirja on päivätty 14.11., mutta saattaa olla, että muutto tapahtui jo aikaisemmin, sillä Sofiaa ei mainita heinäkuussa syttyneen tulipalon uutisoinnin yhteydessä. Leskirouva Sanmark asui silloin värjäri Sundbergin omistamassa talossa, jonka tuli tuhosi täydellisesti. Leskirouva ja tytär Carolina onnistuivat hädin tuskin pelastautumaan ja menettivät kaiken omaisuutensa. Carolina Sanmark vihittiin saman vuoden syyskuun lopulla veljensä langon, värjäri Lars Christian Sundbergin kanssa.
Sofian palveluspaikka Mäntsälässä oli Lindnäsin (Linnaisten) kartano, jota emännöi luutnantti Hans Henrik Stjernvallin leski, Fredrika Wilhelmina Charpentier. Hauholla vuonna 1782 syntynyt Fredrika Wilhelmina oli mielenkiintoinen ja aikaansaapa nainen, joka leskeksi jäätyään johti kartanoa. Hänestä kerrotaan muun muassa FT Tiina Miettisen blogissa 25.8.2020.
Sofia Sanmark oli Linnaisissa noin 12 vuotta. Hänen tittelinään rippi- ja henkikirjoissa on ”mamselli”. Tehtävät taisivat olla muita kuin taloudenhoitajan töitä, sillä henkikirjojen mukaan kartanossa oli erikseen taloudenhoitajatar, pisimpään Eva Fagerlund. Leskirouva Stjernvallin taloudessa varmaan oli monenlaisia töitä sivistyneelle neidille. Vuoden 1845 lopulla Sofia muutti Helsinkiin, missä veli Nils Herman Sanmark oli maistraatinnotaarina.
Naimattoman naisen asema
Monet naimattomat ja vähävaraiset säätyläisnaiset joutuivat elämään sukulaistensa hyväntahtoisuuden varassa. Sofia Sanmark elätti itsensä omalla työllään, mutta ei silti voinut hallita omaisuuttaan. Vasta vuoden 1864 asetuksella naimaton nainen sai täysivaltaisuuden.
Äidin, leskirouva Johanna Elisabeth Sanmarkin kuoltua kesäkuussa 1834 Nils Herman Sanmark oli määrätty sisarensa Sofian holhoojaksi ja valvomaan veljensä luutnantti Carl Johan Sanmarkin oikeuksia. Carl Johan oli Venäjän armeijassa, ja hänen olinpaikkansa oli tuntematon. Sisar Carolina oli jo naimisissa ja niin ollen puolisonsa edusmiehisyyden alainen.
Nils Herman Sanmark kuoli maaliskuussa 1847. Sofia Sanmark oli läsnä veljensä perunkirjoituksessa. Perukirjan vähennyksissä huomio kiinnittyy 80 hopearuplan summaan: mademoiselle Sofia Sanmarkin perintöosuus, jota edesmennyt on holhoojan ominaisuudessa hallinnut (Demoiselle Sofia Sanmarks innestående arfssmedel, hvilka den aflidne i lifstiden i egenskap af Förmyndare omhänder haft).
Veljen kuoltua Sofia Sanmarkille määrättiin uusi holhooja Helsingin raastuvanoikeudessa. Hän oli postilaitoksen kamreeri Carl Anton Sanmark, Sofian ja Nils Hermanin serkku. Raastuvanoikeuteen jättämässään pyynnössä kamreeri Sanmark perustelee, että Sofia tarvitsee holhoojaa ”häntä koskevien erinäisten tärkeiden asioiden hoitamiseksi”. Holhooja oli tietysti lain mukaankin tarpeen, mutta viittasiko sanamuoto vireillä olleisiin, perintöä koskeviin oikeusjuttuihin? Veljen pesä oli pahasti velkainen, ja perintöriita vuonna 1839 kuolleen kaukaisemman sukulaisen, Nils Christian Sanmarkin, jälkeen oli vielä kesken.
Sofia Sanmarkin vaiheisiin palataan vielä myöhemmin.
Lähteitä:
ÅAB, FHS, D XV B I. Revisio 1824.
Fredrika Wilhelmina Charpentier. FT Tiina Miettisen blogi ”Kaurakarpion mitalla”.
Keisarillisen Majesteetin Armollinen asetus naimattomien naisten täysivaltaisuudesta 31.10.1864.
KA Uusi astia. Hml:n RO, Ilmoitusasioiden pöytäkirjat 1831–1834. Helsingin RO, Ilmoitusasiain pöytäkirjat 1847. Helsingin RO, Perukirjat 1847–1848.
