Yrjö ja Hilja Knuutin perheeseen Alatornion Ruottalassa syntyi kolme poikaa ja kuusi tytärtä. Vuosina 1935–1945 syntyneet tytöt ovat ikäjärjestyksessä Eira, Terttu, Ella, Ulla, Elsa ja Eila. Olen tälle iloiselle sisarusparvelle sukua isäni kautta. Yhteiset esivanhempamme ovat Aaro Rautiola (1764–1808) ja Malin Marttala (1766–1835). Tunnen sisarussarjasta parhaiten kuopuksen: tutustuin Eilaan jo 1960-luvulla, kun hän meni naimisiin enoni kanssa. Vuosikymmenten kokemuksesta tiedän, että Eila on juttukaveri vailla vertaa.
Siskoksista kolmanneksi vanhin, nykyiseltä nimeltään Ella Pohjanen, on kirjoittanut runoja pöytälaatikkoon pienestä pitäen. Hän on esittänyt runojaan usein juhlatilaisuuksissa, ja niitä on julkaistukin ainakin kirjassa Poluilta ja pientareilta sekä kemiläisen kirjoittajaryhmä Ringin antologioissa. Tässä malliksi hänen joulukuussa 2022 kirjoittamansa murreruno, joka kertoo esimerkiksi juttukavereiden merkityksestä.
Puiston penkillä
kirjoittanut Ella Pohjanen 15.12.2022
Oli lämmin aamu ja aurinko paisto,
kukkien tuoksun jo ilmassa haisto,
se sai Hiltanki lähtemhän lenkile,
ja levähthän puiston penkile,
siinähän istu jo toinenki nainen,
kunnolthan ehkä samanlainen.
Oli hälläki mukana rollaattori,
ja siinä pikkunen ostoskori.
Vaikka tuo vaimo ei ollukhan tuttu,
hyvin heiltä rupes sujuhman juttu.
Kohta alakovat kertua vaivojhan,
ja haikailla nuoruuenaikojhan.
Toinen nyt huokaa: olispa vielä nuori,
olishan se erilainen ulkonen kuori,
ei sillon huolet painanheet mitkhän,
eikä turhia asioita miettiny pitkhän.
Olihan se varsiki soma ja sorja,
askel niin keviä, kulkuki norja.
Oli sillon nuo rinnat ko pyöriät pahkat,
nyt siinä riippuu pelkästhän nahkat
ja olihan sillon niin kiintiä peppu,
nytpä se roikkuu ko kulkurin reppu.
ja se alakaa olla niin ryppynen naama,
näitä kurttuja varmasti kaikki met saama.
Paras mennä on äkkiä peilinki ohi,
jos ei ommaa kuvvaansa kattoa tohi,
mutta onneksi on tuo vaatetus yllä,
sillon vanhaki paremalta näyttää kyllä.
Nyt tuntuu että polovetki pettää,
se alakaa tuo maa jo puohleensa vettää,
mutta onneksi vielä pystösä pyssyy,
vaikka se toisinhan taitoa kyssyy.
Kon nuori ja terve ja vaivoja vailla,
niin asiatki aattelee toisela lailla,
ei ymmärä vanhaa, ei tiiäkhän että
nokka ja silimätki vuotavat vettä,
nethän on ainoat kostiat paikat,
niin monenlaiset on vanhuuen vaivat.
Ja vaikka olis nuorena kaunis ko missi,
vuet jättää jäläkensä, sehän on vissi,
mutta luonne on tärkeintä ihimisellä
ja huumorimielelä saa höpötellä,
sitä iliman elämä niin totista vain ois,
nauruhan kaikile hyvän olon tois.
Joskus mie kaajan konjakkiryypyn,
kahthen huikhan usiasti tyy’yn.
Ko päätäki huimaa jo ennesthän,
niin ei kannata rueta rellesthän.
Toinen naurussa suu häntä kuuntelee,
nyökkää, ja stooriaan alottelee.
– Mieki olin nuorena toisenlainen,
en ollu tämmönen paksukainen,
oli povi niin uhkia, uuma niin kaita,
nytpä toisin on asianlaita,
on vuosien saatossa muuttunheet mallit,
käsivarsiisaki on mahtavat ”allit”.
Näitä löllöjä olis mulla muilekki antaa,
net alakaa olla niin raskhaita kantaa.
Ja nuo kintutki alakavat tehhä jo tennää,
tuntuu toisinhan ettei kanna net ennää.
Monenlaista muutaki vaivaa on mulla,
mutta niitten kans pakko toihmen on tulla.
Son kaheksankymppiä melekonen huki,
sen saa huomata itte kuki.
Eikä sitä hyvin ennään nukkua saata,
joskus tiimasta toishen saa seliälhän maata,
sillon mie lasken lautoja katosta,
välilä tuijotan pienintä rakosta.
Siinä se ongelma mulla on vaan,
että yölä mie turhia hunteeraan,
ja vaikka pitemmän yönki nukkua saan, ,
silti se aina väsyttää vaan.
Kyllä se tämäki on syykkinen juttu
ja on monile vanhoile tuttu.
Ei sole häävi vanhana olla,
jos vielä vaikka pimenee polla,
sehän se kaikkein surkeinta ois,
parempi ko Luoja koriais pois,
ja ettei tarvis vuosia vaipoisa maata,
ei sitä kyllä ees aatella saata.
Sehän kaikilta aika pois nuoruuen vie,
niin se on sääetty ihmisen tie.
ja vanhuus tuo mukahnan kaikenlaista,
sen huomaa, on kauhneus katoavaista.
Pitäs jokhaisen oshansa tyytyä,
vaikka toisinhan hymy saattaa hyytyä.
Päivä toinen voi muuttua iloseksi,
ja naamaki loistaa ko hangon keksi.
Mutta ystävä, eihän met surehman jäähä
eikä jatkuvasti vaivata päätä,
vaan koitethan silti ilota tästä,
niin saatama nauttia elämästä.
Mukava oli nyt täällä porissa,
kaikenlaista keskenhän horissa,
nuita menheitä asioita muistella
ja joilekki päätänsä puistella.
Lähettäskös toistikki lenkille,
ja istuttas vaikka tähän penkille,
ko meilä nyt ykshiin käyvät nuot jutut,
mehän olhan jo aivanko vanhat tutut.
Sitten net tarttuvat rollaattorhin,
laittavat laukkunsa ostoskorhin.
– Pittää vielä kaupasta sapuskaa noutaa,
sittenpä päiväuniile jo joutaa.
