Loisnainen Maria Hiltunen Viuruniemen kylästä haastoi Liperin talvikäräjille 1851 Antti Malisen niin ikään Viuruniemestä. Antti oli talollinen, joka oli jäänyt leskeksi alkuvuodesta1849.
Kanteen mukaan Antti oli edellisvuoden huhtikuun lopussa tai toukokuun alussa luvannut mennä Marian kanssa naimisiin. Hän oli houkutellut Marian muuttamaan taloonsa ja hoitamaan emäntänä Antin viittä lasta ja taloutta. Maria olikin ollut Antin talossa kaksi viikkoa mutta oli lähtenyt pois, koska Antti ei ollut täyttänyt kihlauslupaustaan. Antti oli toistanut pyyntönsä, vakuuttanut rakkauttaan ja luvannut viedä Marian vihille, minkä jälkeen Maria oli palannut Antin luo 28. toukokuuta ja ollut talossa 19 viikkoa. Kun Antti oli sen jälkeen kieltäytynyt avioliitosta, Maria oli lähtenyt taas pois talosta. Antti oli pitänyt itsellään seuraavat Marian tavarat: säkki (arvoltaan 55 kopeekkaa), 11 jumprun pullo (10 kopeekkaa), viikate (25 kopeekkaa). Maria vaati Antilta kohtuullista korvausta Antin talossa tekemästään työstä ja Antin luo jääneistä tavaroistaan. Antti oli kieltäytynyt maksamasta Marian tekemästä työstä sillä perusteella, että Antin luona oli ollut ruokittavana myös Marian miesvainajansa Matti Räsäsen kanssa saama viisivuotias tytär Anna Leena Räsänen. Maria sanoi vieneensä Antin luo 16 kappaa viljaa ja yhdeksän leipää. Hänellä oli ollut mukanaan myös lehmä, josta saatu maito ja voi olivat jääneet talon käyttöön.
Suomalaisetkin lasitehtaat alkoivat jo 1700-luvun lopulla valmistaa käteviä kulmikkaita viinapulloja. Lasimassa puhallettiin savesta tehtyyn ja rautavanteella vahvistettuun ns. puolimuottiin, jossa pullon alaosa sai täsmällisen kulmikkaan muotonsa, mutta yläpää oli vapaata käsityötä. Tulppa oli tavallisesti puuta. Lasipulloja tarvittiin lähinnä paloviinan säilytykseen. Sopiva ryypyn mitta oli jumpru (ruots. jungfru) eli 1/32 kannua = 1/16 tuoppia = 1/4 korttelia = 8,2 senttilitraa. Marian puteli siis veti vähän alle litran.
Viljat leikattiin sirpillä, heinät viikatteella luonnonniityiltä. Epätasaisilla ja kivikkoisilla kaskiahoilla kätevin kalu oli väärävarsiviikate. Sillä voi ”nuolla” tarkkaan kaikki maaston sopukat, ja työ kävi nopeasti ja tehokkaasti: niittäjä pyöräytti viikatteensa ympäri aina sen ollessa taka-asennossa ja sivalsi heinää poikki mennen-tullen sekä oikealta että vasemmalta. Viikatteen terä oli pitkä – jopa metrinen – ja varsi sitä lyhyempi. Niinpä työasento oli kumara ja etenkin heinänteon alkupäivinä sangen rasittava.
Köyhä mökinmuija joutui kokoilemaan ainoalle lehmänkantturalleen talviheinät mistä tienvarsilta vain suinkin löysi. Kotiinkuljetusta varten oli hyvä pitää mukana säkkiä. Sellainen kudottiin halvimmista rohtimista, ”viholaissäkki” nokkosista.
Antti kiisti luvanneensa naida Marian mutta myönsi, että Maria oli ollut hänen luonaan ensin kaksi ja myöhemmin 19 viikkoa, Maria oli kuitenkin hoitanut työnsä laiskasti. Hän ei ollut Antin mukaan tuonut mukanaan mitään tavaroita, viljaa eikä leipää ja oli myynyt lehmästään saadut maidon ja voin.
Maria kiisti myyneensä maidon ja voin mutta myönsi, että hän oli Antin luota lähtiessään saanut korvollisen piimää.
Jutussa olivat todistajina loismies Heikki Keronen ja renki Antti Tiili. Molemmat todistivat, että Maria oli viime lokakuun alussa kärttänyt Anttia menemään naimisiin kanssaan tai maksamaan hänen tekemästään työstä, jolloin Antti oli luvannut Marialle: ”Kunhan saat paperisi kuntoon ja kelit sallivat, lähdetään papin luo.”
Kihlakunnanoikeus katsoi tulleen selvitetyksi, että kantaja oli ollut 21 viikkoa vastaajan talossa. Kantajan alaikäisen tyttären ylöspito tuli oikeuden mukaan korvatuksi kantajan lehmästä saaduilla tuloilla, sillä vastaaja ei pystynyt osoittamaan, että kantaja olisi myynyt lehmästä saadut maidon ja voin. Vahvistuksetta jäi myös kantajan väite, että Antti oli ottanut kantajan säkin, pullon ja viikatteen haltuunsa. Oikeus määräsi Antin maksamaan korvausta kantajan tekemästä työstä toimittamalla kantajalle heti kaksi tynnyriä kolme kappaa viljaa, puolet ruista ja puolet ohraa, tai maksamalla yhdeksän hopearuplaa. Lisäksi Antti velvoitettiin maksamaan kantajan oikeudenkäyntikulut, kaksi hopearuplaa.
Lähde:
Liperin talvikäräjät 1851, § 257.
