”Kamoksuttavaa” huutoa metsästä

Tammelan ja Lopen rajamailla sattui marraskuussa 1866 tapaus, josta kerrottiin Hämäläinen-lehden numerossa 14.12.1866 ja pari päivää myöhemmin Suomettaressakin. Nimimerkki A. L. kertoo:

Tammelan Portaan kylästä marrask. 24. p. Kaiken wiikon on puheena ollut että jonkinlainen huuto on joka päiwä kuultu kylän kruununmaan sydämestä; toiset luuliwat sen olewan kummituksen, tyhjän hengen jne, toiset taas pitiwät paljona waiwana mennä umpilumessa sitä katsomaan. Wiimein tuli eilän aamulla Suojoelta Nummenpään muori kylään, joka oli puhunut, että he joka päiwä oliwat kuulleet mainitun huudon, waan epäuskossansa myös heitäkin kamoksutti, kuin luuliwat sen ylönluonnolliseksi olennoksi; kuitenkin tästä kiihoitettuna lähtiwät sinnekäsin metsästämään pruukin seppä G. Wilén ja Talosen jywätorppari Adolf Josenpoika, ja mainitun Nummenpään torpan tykönä, joka on ylhäisellä paikalla, kuuliwat saman huudon.

Kuljettuansa noin ruotsin wirstan [noin kilometrin] kangasta, korpea ja suota, löysiwät yhden eksyneen nuoren waimoihmisen heikossa woimassa, josta Adolf sanoi ettei se enää oli huomis-aamua hengissä nähnyt. Onnetoin oli lähtenyt wiime sunnuntaina Salon kartanosta Terwalammille Lopen pitäjää uuteen palweluspaikkaansa, ja eksynyt, kulkenut ylitse yhden järwen, pudonnut sisälle, jossa waatteet kastuiwat, ja niin muodoin oli käweleminen käynyt työlääksi, paljon olikin hän sieltä käwellyt ehkä waatteet oliwat jäätyneet kowaksi kuin puu, ja wiimeksi käwellyillä poluilla oliwat askeleet aina lyhempiä. Onnetoin koetti wielä wiimeisillä woimillansa huutaa, toiwossa että wielä apua saisi ehkä kylmyys ja nälkä jo kyllä oliwat hänen näännyttäneet. Jalat oliwat reisiä myöden melkein nahattomat, kourat sisäpuolelta aiwan walkoiset, päältäpäin kuitenkin punottiwat, hampailla ei saanut purtua pehmiää leipää, jota hänelle antoiwat. Adolf meni hewoista hakemaan jolla aikaa Wilén kuiwasi onnettoman waatteita, joka sitten wietiin kotiansa Terwalammille

Salon kartanosta Tervalammille on linnuntietä noin seitsemän kilometriä. Uutisen tiedoista päätellen neitonen oli lähtenyt Salon kartanosta sunnuntaina 18.11. ja hänet löydettiin perjantaina 23.11. Tuntuu uskomattomalta, että hän oli selvinnyt maastossa niin pitkään.

Kuka eksynyt neitonen oli?

Salon kartanossa palveli vuonna 1866 kaksi piikaa, jotka vuoden loppupuolella muuttivat Tervalammille: kahdeksantoistavuotias Karoliina Matilda Kant, s. 13.5.1848 Lopella, ja vuotta nuorempi Johanna Matilda Zetterman, s. 17.6.1849 Ul. Pyhäjärvellä. Tervalammilla molemmille on merkitty yksi ripilläkäynti vuonna 1867. Karoliina Kant muutti vuoden 1867 marraskuussa Tammelaan, Johanna Zetterman samana vuonna Salon Rautakoskelle. Hänen tittelinään on silloin itsellinen. Seuraavana vuonna Johanna muutti Topenon sahalle. Huomautuksissa lukee: jalat paleltuneet (fötterna förfrusna). Siitä päätellen metsästä pelastettu neitonen oli juuri Johanna.

Topenon jälkeen Johanna asui lyhyen aikaa vanhempiensa kanssa samoissa paikoissa Tevännöllä ja Hunsalassa. Hänelle syntyi kaksi tytärtä: Vilhelmiina vuonna 1870 ja Matilda eli Tilda vuonna 1873. Huomautus paleltuneista jaloista on vielä rippikirjassa 1875–1885. Johanna vihittiin 14.5.1876 Salmion Loukenkiven rengin Johan Viktor Maijanpojan kanssa. Johan Viktor oli Vahteriston Maija Leena Isakintyttären poika, syntynyt 10.6.1854.

Naimisiinmenon aikoihin Johan Viktor otti sukunimen Takanen. Vuonna 1888 perhe muutti Nurmijärvelle. Avioliitossa lapsia syntyi seitsemän: Vihtori Edvard 1876 (k. 1879), Valfrid Aleksander 1879, August Edvard 1881, Naima Sofia 1884, Fanny Amanda 1886, Johan Viktor 1889 ja Selma Maria 1893.

Lähteitä:
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Hämäläinen 14.12.1866 no 50. Almanakka 1866.
SSHY. Jäsensivut. Loppi, Nurmijärvi.