Helena Hemmelin

Kaskinen ja Turku

Helena Hänninen saapui Benvikin pellavakäsityökouluun Kangasniemeltä 7.3.1822. Samana päivänä pellavaopintonsa aloitti toinenkin kangasniemeläinen, Elin Ukkonen. Kumpikin sai Benvikissä uuden sukunimen: Helenasta tuli Hemmelin ja Elinistä Ukander.

Helena ja Elin tekivät vuonna 1822 yhteisen kudontatyön, josta on päätynyt näyte esimerkiksi Senaatin tiliarkistoon. Seuraavassa kuvassa näkyvät oppilaiden kudontanäytteistä numerot 10–15. Helenan ja Elinin näyte on numero 12, kolmas ylhäältä.

Helena oli pellavaopissa Benvikissä 2 vuotta 11 kuukautta. Viimeistä, 17.2.1825 pidettyä katselmusta varten hän kutoi 63½ kyynärää parhaan eli kolmannen palkintoluokan kangasta. Hän sai palkinnoksi 25 pankkoruplaa 40 kopeekkaa sekä kolme pirtaa, yhden kunkin palkintoluokan kangasta varten. 19.2.1825 Helena vahvisti allekirjoituksellaan kuitin, jonka mukaan hän sai Benvikistä lähtiessään professori C. C. Böckeriltä

• rukin, vyyhdinpuun ja niisipuun
• viisi kappaletta Böckerin kutojille kirjoittamaa opaskirjaa
• kuusi pankkoruplaa ruokarahaa.

Helena ja monet muutkin Benvikin neidot antoivat opintojensa loppuvaiheessa kirjallisia vastauksia saamiinsa kudonta-aiheisiin kysymyksiin. Yksi kysymyksistä oli: ”Mitkä pääasialliset seikat edesauttavat sitä, että kutominen sujuu nopeasti mutta kankaasta tulee tasainen, tiivis ja kaunis?” Helenan 7.2.1825 päivätty pitkä vastaus päättyy sanoihin: ”Taitava kutojatar kutoo päivässä kolme kyynärää kolmannen luokan kangasta.” (Kunnig Wäfverska väfva 3 alnar om dagen af 3dje Klassens Wäf.)

Helena ei lähtenyt Benvikistä suoraan kotipitäjäänsä, vaan pysähtyi Turkuun saamaan lisäoppia. Helena, Elin ja Otteliana Wilén eli Benvikin neidot 36, 38 ja 39 saivat 28.2.–28.4.1825 Turun kehruukoulussa esimerkiksi kirjanpidon, kirjoittamisen ja laskennon opetusta. Ilmeisesti opetus jatkui kesäkuulle, sillä Josef Juvander veloitti Talousseuralta 29 riikintaaleria 32 killinkiä neitojen opettamisesta Turussa 8.3.–8.6.2025.

Kangasniemi

Helena palasi Kangasniemelle kesäkuussa 1825. Hän jatkoi käsitöiden parissa ja haki seuraavana vuonna Talousseuran kudontapalkintoa yhdessä talollisen lesken Anna Viinikaisen kanssa. Helena asui tuolloin pappilassa ja Anna Viinikainen Hokan kylässä. Naisten hakemusta käsiteltiin 27.8.1826 pidetyn pitäjänkokouksen pykälässä 5. Helena oli kutonut 75 kyynärää pitkän ja kuusi korttelia leveän kolmannen palkintoluokan kankaan. Annan kudonnainen oli 39 kyynärää pitkä ensimmäisen luokan kangas. Kokouksessa tarkastettiin esille tuodut kankaat ja pidettiin niitä palkinnon saamisen arvoisina. Seuraavan vuoden kesäkuussa Talousseura myönsikin palkinnot. Helena sai parhaaseen palkintoluokkaan kuuluvasta kankaasta 28 pankkoruplaa ja Anna Viinikainen ensimmäiseen luokkaan kuuluvasta kankaasta 5 pankkoruplaa 92 ja puoli kopeekkaa.

Kaihlamäen kylän talossa 8 asuva opettajatar, piika Helena Hemmelin vihittiin 24.6.1829 ristiinalaisen haudankaivaja Otto Vilhelm Liikasen kanssa. Oton taustaa on esitelty aikaisemman blogikirjoituksen kuvatekstissä.

Ristiina

Helena muutti naimisiin mentyään miehensä kotiin Ristiinan Pyrhölään. Ponnan torpassa pariskunnalle syntyi vuosina 1830–1844 kuusi lasta: Kustaa Adolf, Maria Kustaava, Herman, Otto Vilhelm, Kalle ja Iida.

Lehtori ja historiantutkija Kaarlo Iivari Karttunen (1883–1950) kirjoitti syyskuussa 1931 Mikkelin Sanomiin Ponnan torpasta ja sen asukkaista:

– – kulkiessaan maantietä kirkolle muistaa moni ristiinalainen hyvin tuon ränsistyneen torpan, joka sijaitsi pienellä kummulla kirkolle mennessä vasemmalla puolella maantietä.

Torppa seisoi vielä noin 12 vuotta sitten ränsistyneenä paikoillaan. Ulkomuodoltaan se ei eronnut tuhansista muista. Tupa siinä oli ja porstuan takana kamari, jonka akkunasta näki maantielle päin. Otto Vilhelm Liikanen oli vankka mies, joka piti hyvää huolta perheestään. – –
Otto Liikanen osteli ja myi lehmiä, antoi niitä ruokolle ja koetti siten hankkia lisätuloja suurelle perheelleen. Hänen vaimonsa Helena kehräsi, kutoi kankaita ja laittoi vahvoja herrain kauluksia. Sanottiin, että hän oli taitava torpan emäntä, joka piti ja halusi pitää ympäristönsä siistinä.

        Mikkelin Sanomain viikkoliite 26.9.1931, Muutamia tietoja luutnantti Herman Liikasen kodista ja omaisista.

Karttunen kirjoitti Ponnan torpasta ja Liikasista siksi, että Oton ja Helenan vuonna 1835 syntynyt poika Herman Liikanen oli aikansa julkkis. Lisätietoja haluavalle vapaussoturi, Dannebrogin ritarikunnan ritari Herman Liikasesta on lehdissä, kirjoissa ja arkistoissa aineistoa yllin kyllin. Tässä yhteydessä ilmaisen vain kiitollisuuteni siitä, että Hermanin – ja Kansalliskirjaston digitoimien aineistojen – ansiosta olen saanut hänen äidistään tietoja, joita olisi muuten ollut kenties mahdotonta saada. Kerran Herman oli antanut Karttuselle kellastuneen kirjekotelon ja pyytänyt tätä ottamaan sen talteen. Kotelo sisälsi esimerkiksi Hermanin äidin todistuksia.

Karttunen kertoo, että Helena oli saanut Benvikistä Talousseuran sinetillä varustetun ja sihteeri C. C. Böckerin 17.2.1825 allekirjoittaman todistuksen ja lisäksi vielä Benvikin johtaja J. V. Bladhin suosituskirjeen. Helena oli saanut kehräämisestä ja kudonnasta erinomaiset arvolauselmat. Suositusten nojalla Helena pääsi kutomatyöhön laamanni Branderille Puntalan kartanoon.

Tilasin muutama vuosi sitten Mikkelissä toiveikkaana Kaarlo I. Karttusen arkistoon sisältyvän arkistoyksikön Ristiinan Puntalan kartanosta löytyneitä asiakirjoja (1773–1848), jotta saisin omin silmin nähdä Helenaa koskevia papereita. Kotelossa oli paljon varsin mielenkiintoista aineistoa, mutta mitään Helenaan liittyvää ei näkynyt.

Karttunen antoi edellä mainitussa artikkelissa Helenasta kiinnostavia tietoja:

Helena Liikanen oli lyhyt ja vaalea kapeakasvoinen nainen, jonka silmissä asui hyväntahtoisuus. Lapsistaan piti hän hellää huolta. Pojat kasvoivat ja läksivät maailmalle, mutta kävivät melkein joka vuosi äitiänsä ja isäänsä tervehtimässä Ponnan torpassa.
– –
Herman Liikasen äidin mainitaan myös värjänneen kankaita, joiden väri oli erittäin kestävää.
– –
Luutnantti Liikanen mainitsi myös, että hänen äitinsä liinakankaita mitattiin pitäjän kokouksessa ja hän sai usein niistä palkintoja, joita keisarillisen julistuksen mukaan 4 p-ltä elokuuta 1814 oli annettava. – – Eivätkä ne palkinnot menneet hukkaan, sillä Helena Liikanen oli neuvonut monta tyttöä kehräämään ja kutomaan sekä siten edistänyt näitä taitoja paikkakunnalla. Vielä nytkin on elossa joku hänen oppilaistaan.

        Mikkelin Sanomain viikkoliite 26.9.1931, Muutamia tietoja luutnantti Herman Liikasen kodista ja omaisista.

Torpparin vaimo Helena Hemmelin kuoli keuhkotautiin Ristiinassa 17.3.1869.

Oton ja Helenan vanhin poika Kustaa Adolf muutti vuonna 1865 perheineen Jaalaan. Hän sai 29.6.1865 arenti- eli vuokrausoikeuden Jaalan Heikkilän sotilaspuustelliin, joka sijaitsi Iitin pitäjässä, Pernajan kihlakunnassa ja Uudenmaan läänissä. Arentimies Liikasen omavelkaiset takuumiehet ”yksi kaikkien ja kaikki yhden edestä” olivat Ristiinasta: Paavo Lepistö Alasjärven kylästä, Johan Särkkä Sokkalan kylästä, Anders Vesalainen Savelan kylästä, Anders Sinkko Sattilan kylästä ja Salomon Särkkä Sokkalan kylästä.

Vuonna 1934 Heikkilän puustellin vuokralainen, Oton ja Helenan pojanpojanpoika Alarik Liikanen osti osan tilasta omakseen. Alarikin kuoltua tila siirtyi vuonna 1979 Lions Club Jaalan omistukseen, jolloin paikan nimeksi valittiin Liikasenmäki.

Välähdyksiä muiden jälkeläisten elämästä saattaa tulla blogiin myöhemmin.

Lähteitä:
KA Hki, Asutushallituksen virkatalo-osaston arkisto, Virkatalosalkku, Jaala Heikkilän virkatalo 1818–1937.
KA STA, Gs:13 Tositteita pellavanviljelyrahaston tilitykseen Benvikin pellavakäsityölaitoksesta näytteineen 1821–1822.
KA STA, Gs:19 Suomen Talousseuran tilitykset tositteineen 1827.
Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Linkit tekstissä.
Liikasten sukuseuran verkkosivut: Liikasenmäki.
ÅAB FHS, D XV 7. Slöjdutskottet, linodling och Benviksinstitutet. Osittain digitoitu.

Artikkelikuvassa pienikokoinen, maalaamaton vinorukki. Museovirasto. Suomen kansallismuseo. Seurasaaren ulkomuseon kokoelmat. CC BY 4.0.