Kemin Taivalkosken Nuorisoseura julkaisi vuonna 1905 kymmenkunta Revontulet-seuralehteä. Nimimerkki Repo kyhäili niihin ahkerasti ”Revon kirjeitä” ja muitakin kirjoituksia. Lokakuussa 1905 ilmestyneen numeron kirjeet pääsivät julkisuuteen jo taannoin. Nyt palaan ajassa hieman taaksepäin ja esittelen muutamia aikaisempia kirjoituksia samalta vuodelta.
Helmikuu 1905
Eikä meillä surulla ruokita, se on ilo, joka elättelee. Näin laulelen, ja tästä huomaatte ystäväni, kuulijani, että olen iloisella tuulella.
Mistäkö olen iloisella tuulella? No kukapa ei markkina-aikana iloitsisi. Tuntuupa kuin vieläkin posetiivit, aurakellot, karusellit ja monet muut peltit ja teltit korvissani soisi. Silmissäni pyörii sadottain neitosten sinisilmiä, jotka kaikki olivat niin sydämellisen loistavia ja kiiltäviä.
Jokaisen poikamiehen hampaissa piti olla sikari, muutamilla kaksikin – tuntuu kun näkisin kadun täydeltä vieläkin vastassani palavia sikaaria – ojossa kuin sotilaiden kiväärit.
”Ja pojat ne ajoi punasuunilla
ja hilavaljahilla vaan.”
Ja tyttöjä niitä katseltiin
kukin etsien armastaan.
Niinpä niin. Ne Simon tytöt ne olivat kauniita – kaikki muutkin niitä kauniiksi sanoivat, ei Kemin tytöt mitään niiden rinnalla. Nähdä sellaisia impiä kuin Heikkilän Henna ja Pahnilan Iida, luulee olevansa enkelien seurassa. Heti lankesin kun näin ne toisella puolen katua, molemmat sikaarini putosivat, ja sydämeni vieläkin kieputtaa kuin tahkon veivi. Toisella kerralla paremmin onnistuin. Sain kahdesti peräkkäin tulla niitä vastaan koppero-käytävissä eikä mitenkään tahdottu sivu sopia. Ehkä ne muutkin näin onnistuivat. Sain toki antaa rinkilänipun Hennan käsivarrelle, vaikka oli niitä siinä entisiäkin jo 18, siis puolitoista tusinaa.
Uteliaisuus sai etsimään kauniita impiä Simon 1900-luvun alun rippikirjasta. ”Pahnilan Iida” lienee vuonna 1886 syntynyt Iida Kaarlentytär Pahniala. Heikkilän Henna on jäänyt toistaiseksi salaisuudeksi.
Maaliskuu 1905
Tässä Revon kirjeessä ei puhuta Tervolan Tuomosta, ei Simon tyttäristä eikä muistakaan markkinareisuista. Vaan tässä puhutaan meidän sisällisistä asioistamme. Niin kuin tiedämme on nykyisenä aikana kehitys kaikilla aloilla mennyt huimaavaa vauhtia eteenpäin. Esimerkiksi konealalla on kehitytty jo kohta niinkin pitkälle, että meijerikone valmistaa melkeinpä vedestäkin voita. Mutta meidän kylän sankarit eli toisin sanoen nuoret miehet eivät ainakaan ole kehittyneet hiihtotaidossa. Sen tulimme näkemään laskiaisena pidetyssä hiihtokilpailussa. Kylässämme ei ollut kuin yksi mies, joka olisi jaksanut hiihtää kymmenen kilometriä. Ja saamme siis nyt häpeällä kuulla, että kaikki palkinnot toista lukuun ottamatta vietiin muualle.
Tästä voisi päättää, ettemme ole kehittyneet muillakaan aloilla. mutta on sitä sentään kehitystä huomattavana täälläkin. Sillä niin kuin muistamme, kuului vanhan tavan mukaan kosiminen eli toisin sanoen rakkauden ilmaiseminen miespuolisille. Mutta enää ei ole niin laita. Sillä nykyään kosivat enimmäkseen naiset. Tästä kosimistavasta ei olisi muuta kuin hyvää sanottavaa. Mutta naisilla on se paha tapa, että he ovat ruvenneet kosimaan enimmästään yhtä ja samaa henkilöä, eli he ovat toisin sanoen ikään kuin lampaat, että kun yksi laukkaa tuleen niin toiset perässä. Tämä seikka on aiheuttanut paljon niin sanottua mustaa tautia naistemme keskuudessa. Muuten on naisten kosimistapa isosti entisen tavan kaltainen, sillä ennenkin käytettiin puhemiestä kosimiseen. Samaten käyttävät naiset nykyään toista naista puhemiehenä, jonka pyytävät kertomaan kosittavalleen, että hän on teihin rakastunut. Mutta sitten jos se konsti ei auta käyttävät he toista. Sitä nimittäin, että ottavat kosittavansa kiinni ja laahaavat perässään kuin lahtari mullikkaa.
Toisellakin alalla on kehitystä huomattavissa. Sillä niin kuin muistamme kutsuttiin ennen luvatonta vuodetta salavuoteeksi. Mutta nyt ei ole enää niin laita. Nykyään on salavuode kehitetty luvalliseksi vuoteeksi. Sitä ainakin osoittaa se avomielinen puhetapa, jolla jotkut naiset näistä asiosta keskustelevat. Tämä kehitys oli ikään kuin pakosta toimeen pantava, sillä niin kuin tiedämme määrää nykyinen lakimme ankaran rangaistuksen niille, jotka salavuoteutta pitävät.
Kas olinpa unehuttaa näissä rakkausseikkailuissa kokonaan laskiaishiihtoretken. Niin, tehtiinhän se sekin, vaikka siitä jotkut inttivät, että ei tehdä ja jotkut taas, että tehdään. Niin sitä kuitenkin lähdettiin sinne Prakkulaan ja sinne mennessä ja sinne päästyä oli joillakin hyvin ikävää, kun taas toisilla sitä vastoin oli hyvin hauskaa.
Olisi vielä pakisemista yhdestä ja toisesta asiasta, mutta jätetään toistaiseksi.
Palaan maaliskuun kirjeen alussa mainittuun Tervolan Tuomoon tuonnempana.
Huhtikuu 1905
Korvat auki ja kuulkaat visusti, mitä nyt seuraa. Aion puhua eräästä paksusta partamiehestä, joka useimmille meille on tuttu ja nyt tulee tutuksi kaikille. Se on merkillinen mies muutenkin, ei ainoastaan paksuutensa ja partansa tähden. Hän näet saattaa jokaisen hyvälle tuulelle. Kun näet hänen naamansa, niin se jo naurattaa. Tämä merkillinen mies on – ”Pasi”, se Jääskeläisen Pasi Haapavedeltä, joka soittaa niin sievästi viisikielistä kannelta, että vasemmassa silmänurkassa helmeilee kyynelkasa, samalla kuin oikeassa suupielessä poreilee nauru. Tälläkös Pasi nauraa. Tänä kesänä tapahtuu meille se autuus, että saamme kuulla hänet täällä seurallamme laulamassa. Silloinpa rientäkäämme miehissä kuulemaan Pasia.
Talven kuluessa on ollut ja ilmennyt soraääniäkin yhteisissä puuhissamme. Kumpikohan on kauniimpaa, toimiako yhteishengen säilyttämiseksi vaiko sen hajottamiseksi? Eikö olisi sopivaa ottaa asioista täysin selvä kulloinkin, ennen kuin niitä perinpohjin tuomitaan?
Vähän selitystä ja oikaisua viimeisen Revon kirjeen johdosta
Niin kuin ehkä tiedämme on Revon kirjeen tarkoitus leikillisyyden varjossa huomauttaa epäkohdista, eikä suinkaan ketään mitenkään soimata, varsinkaan syytöntä henkilöä. Mutta nyt on kumminkin viimeisen Revon kirjeen johdosta loukkaantunut hyvin paljon henkilöitä varsinkin naisia ja tästä siis voisi päättää, että on olemassa paljon niitä epäkohtia, joista siinä mainittiin, jota en kumminkaan usko niin paljon olevan. Vaan luulen heidän muuten loukkaantuneen tuon niin sanotun naisellisen kainoutensa vuoksi. Tiesin kyllä jo edeltäpäinkin miten tässä käypi. Joka epäkohdista huomauttaa, hän saapi vihaa ja katkeruutta osakseen, enkä ollut siis halukas tätä tekemään.
Vaan kun satuin silmäilemään eräästä kirjasesta sitä kirjoitusta, jonka johdosta Suomen ensimmäinen nuorisoseura syntyi ja siinä kirjoituksessa mainittiin ne epäkohdat, joita vastaan nuorisoseuran tulee taistella joidenka joukossa mainittiin juuri tuo epäsiveellinen kosintatapa. Sitä tapaa huomasin olevan meidänkin keskuudessamme. Niinpä päätin siitä Revon kirjeessä huomauttaa. Mutta en tehnyt sitä siinä mielessä, että loukata ketään, varsinkaan syyttömiä. En mitenkään. Sillä onhan keskuudessamme paljon sellaisia henkilöitä, olletikin naisia, jotka kelpaavat muille esimerkiksi elämänsä ja käytöksensä vuoksi.
Pyydän siis etteivät he mitenkään olisi loukkaantuneet, sillä ei sitä heille ole sanottu. Mutta niitä on taasen sellaisiakin henkilöitä, jotka eivät kammoksu epäkäytännöllisiä ja rumiakaan tapoja. Revon kirjeen tarkotus oli sanoa näille viimeksi mainituille. Siitä ottakoon itse kukin niin paljon osaa kuin tietää itsessään syytä olevan. Tiedän kyllä, että eivät epäkohdat juuri pyyhkäisemällä poistu. Mutta kun niistä huomautetaan ja niitä muistossa pidetään, niin ehkä ne vähitellen poistuvat. Vaan jos ei epäkohtia epäkohtina mainita, vaan kehutaan, että kansamme on sivistynyt, niin ei ne pahat tavat silloin myöskään koskaan vähene saatikka sitten lopu. Tämä oli siis sen kirjeen tarkotus, josta niin moni on itseensä ottanut eli toisin sanoen pahastunut. Ajatelkaahan tarkemmin sen sisältöä ja tutkikaa itseänne, että onkohan minussa syytä mainittuihin seikkoihin ja ottakaa sitten vasta itse kukin osansa jälkeen mikä hänelle tulee. Viimeisen Revon kirjeen kirjoittaja.
Haapavedellä syntynyt Pasi Jääskeläinen (1869–1920) oli laulaja, näyttelijä ja kanteleensoittaja.
Kesäkuu 1905
Ei arvannut se viime viikkoinen yöjuoksija, josta Perä-Pohjolaisessakin kerrotaan, ottaa mukaansa kaikkia tarpeita, koska niin ohrasesti kävi. Nyt täytyy olla myös mukana ystävyyden yrttejäkin. Hänellä oli vain matkassa puukko ja sahajauhoja lakkarissa. – Ja vielä hän suuresti erehtyi; hän luuli näet puukolla ovia avattavan ja sahajauhoilla pahaa kasvatettavan. Ihminen on niin erehtyväinen ja rakkaus on sokea, sanotaan.
Perä-Pohjolainen kirjoitti Revon mainitsemasta yöjuoksijasta 8.6.1905 ilmestyneessä lehdessä numero 65 ja paljasti nuorenmiehen nimenkin:
Ilkityö. T. k. 7 päiwää wasten yöllä tunkeutui nuorimies Juho Juusola Koskenkylästä Rantamaulan majatalon yläpuolen ylikamariin, jossa talon palwelustyttö oli yölewollaan. Mainitun huoneen owen oli hän palwelijan tietämättä awannut puukollaan, joten pääsi palwelijan kimppuun. Palwelija pahoin säikähdyttyään riensi pakoon pirtin puolelle. Kai suuttuneena palwelijan poislähdöstä oli Juusola puukon kanssa käynyt käsiksi hänen huoneessa oleviin tawaroihinsa ja repinyt kengät rikki sekä wiiltänyt useita reikiä waatteisiin. Wieläpä oli ilkimys etsinyt palwelijan rahakukkaronkin ja kun siinä ei sanottawasti rahaa ollut, oli hän sen täyttänyt sahanmuhilla ja pannut paikoilleen. Tehtyään nämä ilkityöt oli Juusola koettanut tunkeutua alla olewaan maitohuoneeseen. Mutta owessa sattui olemaan luja amerikkalainen lukko, jonka tunkeutumisen teki turhaksi. Tosin oli hän sitäkin koettanut puukon awulla awata ja wäännellyt lukon kelpaamattomaksi. – Wieläpä oli hän mennyt palwelijan jälkeen pirtin puolellekin, mutta peläten talonwäen herääwän, oli pian lähtenyt käpälämäkeen. Mainitun ilkityön tekijä on entuudestaan tunnettu pahantapaseksi; nyt hän joutunee ansioistaan wastaamaan laillisessa oikeudessa. Ottakaapa tytöt huomioonne, millaisia owat ne yöllä kulkijat ja älkää heitä ensinkään suwaitko, niin luultawasti he pian häwiäwät, arweelee tämän kirjoittaja.
Revon kirje kesäkuulta 1905 jatkuu:
Keväinen huvitus meille kemiläisille on lautanlasku Taivalkoskessa. Hauskaa on nähdä, kuinka rohkeat laskumiehet ohjaavat lauttaa julmien kallioiden vieritse; varmana siinä on seistävä kannoillaan, ja jos vähänkään laskee väärään, niin voi tulla suuret tuhot, jopa mennä ihmishenkiäkin. Somasti notkahtelee lautta valtavan kosken kuohuissa. Tämä kaikki on virkistävää nautintoa. Mutta kosken vähän yläpuolella n.s. ”lauttarannassa” on tämä luonnon tarjooma puhdas huvi sotkettu ihmisen ilkeillä intohimoilla, jotka ovat sen paikan muuttaneet juoppouden ja epäsiveellisyyden pesäksi. jokainen meistä tunnustaa tämän paheeksi, se on selvää; mutta selvää on myös, että paha tarttuu, jos me sinne menemme. Siksi elkäämme menkö ”lauttarannalle” lauttoja katselemaan, vaan katselkaamme niitä kosken luona ja elkäämme laskeko seuraamme niitä, joiden otsaan elämä ”lauttarannalla” on lyönyt juoppouden tai epäsiveellisyyden mustan merkin.
No mitä kummaa! Torvisoittokunta ja eväslaukku Rantamaulan seinässä. Niin oli, vaikka luulin silmäni valehtelevan. – Mutta eivät ne torvet soittaneet eikä siellä laukussakaan ollut evästä, sittenkin erehdyin. Sanottiinkin laukkua kirjelaatikoksi ja torvien kuvia postipysäkkien merkiksi. Jaa – Rantamaulassa on siis postipysäkki. Isännällehän nuo olivat herrat kirjoittaneet, että he maksavat 1000 markkaa vuodessa sen hoidosta, niin seisoi preivissä. Siinä on ainakin puoli liikaa, niin sanoi Matti-leskikin. Kyllähän se tämä palkan suuruus kuuluu antaneen usealle paljon päänvaivaa. Ovatpa moniaat tainneet viettää unettomiakin öitä samaisen homman takia. Oli miten oli, mutta nyt saamme rakkaus- y.m. kirjeemme lähettää omalta postipysäkiltämme ja vielä sen lisäksi ilman, että syrjäiset ensinkään saavat vihiä niistä. Ohjesäännöt kuuluvat nim. määrittelevän sillä lailla, että postipysäkin hoitajan tulee pitää kirjeet ja niiden kirjoittajat salassa.
Lähteitä:
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Perä-Pohjolainen 8.6.1905. Linkki tekstissä.
Kemin Taivalkosken Nuorisoseura ry:n arkisto. Luvan arkiston käyttöön antoi Varpu Wiens.
SSHY:n jäsensivut.
