Järjestystä vai järjettömyyttä?

Nimimerkki ”Matkustaja” kirjoitti Hämeen Sanomissa huhtikuussa 1887 vaikeuksistaan löytää ruokapaikka Hämeenlinnassa.

– Järjestystä, wai – järjettömyyttäkö? Uusi wiinaasetus näkyy antawan aihetta jos jonkinlaisiin lainselityksiin. Tästä taas muudan omituista laatua. Joku wiikko takaperin matkustin asioilleni Hämeenlinnaan, oli pyhäpäiwä. Kun aikomukseni oli wiipyä kaupungissa ainoastaan junasta toiseen eikä ollut mitään matkatawaroita mukanani, en hakenut mitään kortteeria, waan läksin heti junan tultua asioilleni. Nämät toimitettuani oli päiwä kulunut siwu puolen, olin nälissäni ja mainitsin eräälle tapaamalle tuttawalleni aikomukseni mennä johonkin rawintolaan saadakseni jotain päiwällistä. ”Ei tänään mihinkään rawintolaan pääse ennen kello 6:tta”, sanoi hän. ”No, tottahan kumminkin kestikiewarissa tulee matkamiehen saada tarpeensa, waikkapa en siihen taloon muuten halusta menekään”. – ”Tuskinpa waan sielläkään; waan mennään katsomaan”. – Niin mentiin. Waan kuinkas käwi? Owet oliwat kiinni; mentiin keittiöön, josta kysyin emäntää. ”Kyllä se on kotona, waan on paraikaa päiwällisellä”, wastattiin. ”No sitä minäkin olisin wailla”, wirkoin ja jatkoin käyntiäni läpi huoneitten, kunnes aiwan oikein tapasin emännän wäkineen (wieraineen?) ruokapöydän äärestä. Nyt syntyi seuraawa keskustelu.

Minä: ”Suokaa anteeksi jos häiritsen, waan olisin pyytänyt wähän päiwällistä”. Emäntä (tulistuneena): ”Mitä! Ettekö Te, joka itse olette laamanni^x), tiedä, että nykyisen asetuksen mukaan ei saa mitään ”serweerata” ennen kello 6:tta?” – ”En minä muuta ”serweerausta” waadikkaan, kun päiwällistä, taikkapa waan woileipäpöydän; tiedättehän kyllä, että olen matkustawainen, ja eikös Teillä wielä ole kestikiewari?” – On kyllä! Waan ettehän Te asukaan meillä, ja kun minua on kielletty muille antamasta, niin en minä anna mitään warsinkaan Teille. Menkää tiehenne!” – No mikäs auttoi kuin totella.

Kun tähän lisäksi tulee, että tässä kestikiewarissa, kuten tiedän, ennen ei ole ollut, eikä tietääkseni wieläkään ole mitään erityistä kestikiewari- eli päiwäkirjahuonetta, niin kysyn: Jos tuossa emännän wiimemainitussa wäitteessä on perää, onko oikein että wiranomaiset tällä tawoin pakottawat matkustawaisia hyyräämään itselleen erityisen ”numeron” (huoneen) yhden ruokaaterian ajaksi ja siitä erittäin maksamaan pari markkaa saati eiwät tahdo koko pyhäpäiwää nälkää nähdä? Lienee miten hyvänsä, kieltää ei woitane, että tässä on ilmeinen epäkohta, joka waatii pikaista korjausta.

Matkustaja.

^x) Tämän arvonimen lienen saanut syystä, että pari wuotta takaperin olin pakoitettu, silloisen ammattini puolesta, saattamaan emännän edeswastaukseen wiinaasetuksen rikkomisesta.

Vuoden 1884 kesällä oli tullut voimaan uusi mallasjuomia ja anniskelua koskeva asetus. Kauppaliikkeet saivat tietyin ehdoin myydä mallasjuomia noudettavaksi. Maalla lupa oli anottava kuntakokoukselta ja kaupungissa maistraatilta. Anniskelusta määrättiin:

Maalla on myöskin mallasjuomain anniskelu sallittu rawintoloissa, joita liikenteen wuoksi on laitettu, sekä kestikiewarissa matkustawaisille, muuten on oluen ja portterin anniskelu maalla kokonaan kielletty. Noudettavaksi-myyminen maalla ja anniskelu kaupungissa saa kestää ainoastaan k:lo 6:sta aamulla k:lo 9:ään illalla; sunnuntaisin kuitenkaan ei ensinkään. Kestikiewareissa anniskeltakoon matkustavaisille wuorokauden kaikkina aikoina.

Lähteitä:
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Hämeen Sanomat 12.4.1887 no 29, s. 2 ja 3.6.1884 no 44, sivu 1.

Artikkelikuvassa Parkin ravintola Hämeenlinnassa 1890-luvulla. A. Alopeuksen kirjakauppa, kustantaja. Museovirasto. Historian kuvakokoelma. museovirasto.finna.fi. CC BY 4.0.