Tampereen Sanomissa julkaistiin 4.2.1898 nimimerkki Simpan kirjoitus Kemin Taivalkoskella asuneesta merikapteeni ”Lökkeenistä”. Simpan värikkäässä tarinassa on ainakin siteeksi totta. Palaan myöhemmin näiden molempien herrojen elämänvaiheisiin.
Minkä wuoksi Lökkeeni piti markkinatansseja.
Kirj. Simppa.
Tuolla kaukana pohjanperillä eleli ennen vanha merikapteeni, jota kansan kesken yleensä kutsuttiin Lökkeeniksi. Hänen lapsuudenkotinsa sijaitsi erään maamme mahtawimpien koskien äyräällä, jonka kohina penikulmien päähän kuuluwalla jyminällään oli ollut hänen kehtolaulunaan. Jo lapsena leikkiessään herätti hänessä tuo alinomaa silmäinsä edessä olewa, mahtawa luonnonleikki kummallisia ajatuksia ja kuultuaan wanhempainsa kertomia satuja wedenemosta ja wellamon neitosista, tuntui siltä kuin ne olisiwat waatineet häntä hurmaawaan tanssiin tyrskyjen harjanteilla. Ja taas toisinaan tuntui kuin kateelliset ahtolanpojat mustasukkaisuuden waltaamina olisiwat waatineet häntä taisteluun elämästä ja kuolemasta. Senpä wuoksi tunsikin hän mieheksi wartuttuaan wastustamatonta halua meri=elämään, eiwätkä äidin rukoukset ja warakas koti woineet pidättää häntä kotiturpeella, waikka olikin ainoa perillinen.
Merille päästyään sai hän monta kowaa kokea, joutuen m. m. parikertaa haaksirikkoonkin. Wihdoin waiwain ja wastuksien perästä suoritti hän merikapteenin=tutkinnon, toiwoen edes laiwan saatuaan ja omaksi herraksi tultuaan onnen hänelle sukeutuwan suotuisammaksi, mutta aina se waan pysyi wastahakoisena. Heti ensimmäisellä matkallaan kapteenina ollessaan joutui hän taas hirmumyrskyn riehuessa haaksirikkoon Afriikan itärannikolla ja ainoastaan hän ja yksi miehistöstä pelastuiwat särkyneen laiwan kappaleitten mukana autiolle rannikolle, kastuneet waateriekaleet waan yllään, ruokawaroista ei puhettakaan. Aarniometsässä willipetojen ja käärmeitten seassa wiikkokausia samoiltuaan, nauttien ruakseen jonkunlaisia pähkinöitä, joita oliwat nähneet apinain syöwän, löysiwät he wihdoin erään neekeriheimon, joka osottausi ensi alussa hywinkin wihamielisiksi walkoihoisille wierailleen. Towerinsa kuoli siellä n. s. malariakuumeeseen ja wasta noin puolen wuoden kuluttua pääsi Lökkeeni itse sieltä ihmisten ilmoille, sekä wihdoin kotipuoleensa. Tuon parhaassa ijässään olewan, rotewan Pohjanjättiläisen terweys oli murtunut ja luottamus onnen saawuttamiseen kadonnut, ja senpä wuoksi säilyttikin hän aina elämän kohtaloista saawuttamansa rauhattoman luonteen.
Kotiin tultuaan kuoliwat pian hänen wanhempansa ja tuosta ennen warakkaasta kodista ei jäänyt kuin rippeitä jälelle ja pieni torppa aiwan Taiwalkosken äyräällä. Lapsuudestaan saakka tottuneena aaltojen leikkiin ja myrskyn ärjyntään, tuntui hänestä tuo alituinen yöt ja päiwät, kesät ja talwet kestäwä koskenpauhina ikäänkuin kertoilewan hänen myrskyisen elämänsä tarinaa ja sen wuoksi asettuikin hän loppuijäkseen tuohon rantakiwikolle rakennettuun pieneen mökkiin ypöyksinään. Talwiseen aikaan, kun koskenpauhu heikkeni, lähti Lökkeenikin tawallisesti pesästään samoilemaan markkinoilta markkinoille, pitämään n. s. markkinatansseja. Jo wiikkokausia ennen markkinain alkua nähtiin Lökkeeni juoksemassa talosta taloon wuokraamassa huoneita markkinatanssejansa warten, ja kun hänen mainettaan wastaan ei ollut mitään muistutettawaa, sai hän aina säännöllisesti luwan wiranomaisilta niitten pitämiseen. Sen piti jokaisen tietää edeltä käsin, että kun Lökkeeni laitti tanssit, niin ei niistä tanssinhaluisia puuttunut, senpä wuoksi koko markkina-ajat syöksyi tanssihuoneustosta hikinen höyry, tawallisesti awonaisen owentäydeltä, ettei eteensä nähnyt ja samanlainen löyly siellä oli sisälläkin.
Kuin parhaasta nuoruuden ijästä olewat maalaispojat ja tyttäret, ollen aina markkinatujussa, tawallisesti uhanperästä jalkaa permantoon lyöden tanssiwat aamusta iltaan oikein paitahihasillaan, ja wäliin pienessä tappelunkähmässä rymysiwät, niin woipi helposti käsittää, että tuo miltei helwetillinen ölinä ja hyppiminen muistutti myrskyn raiwoa, mutta silloin wasta Lökkeeni oli elementissään. Naama täydessä hymyssä seisoi hän kahwipöytänsä ääressä, tahtia polkien wuoroon suullaan rallattaen wuoroon wiululla soittaen ja milloin kupari=astiain kansilla säestäen hän yllytti sekä soittajia että tanssiwia ponnistamaan wiimeiset woimansa. Hiki juoksi wirtana pitkin naisten hohtawia kaswoja ja miehet hiestä läpeensä märkänä höyrysiwät kuin saunassa. Jos tappelunyritykset alkoiwat käydä kowin uhkaawiksi, silloin Lökkeeni rotewilla kourillaan wiskeli rähisijät ulos owesta ja päistikkaa lumikinokseen, ja joutuin se käwikin, eikä siinä tarwittu poliisinapua.
Kerran oli kumminkin käynyt tappelu siksi yleiseksi, ettei ukko woinutkaan sitä hillitä, waikka koitti hutkia luudanwarrella joukkoon ja silloin täytyi poliisinkin sekaantua asiaan. Kun Lökkeeni tämän johdosta joutui wiranomaisten tutkittawaksi, huomautettiin hänelle muun muassa, että kuinka hän waroissaan olewa herrasmies ryhtyy tuommoisten tansien pitoon. Siihen ukko hieman allapäin lausui: ”Kuten tietänette, on minun elämäni läpimittaan ollut alituista taistelua ja pauhinaa, ja kun tuo lapsuudentowerini Taiwalkoskikaan talwiseen aikaan ei woi pitää mieltäni wireillä, täytyy minun edes saada katsella ihmisten mieletöntä riehunaa, sillä se muistuttaa niin eläwästi elämäni taisteluita. Sen wuoksi täytyy minun saada edes markkinatanssit toimeen.”
Lähde:
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Tampereen Sanomat 4.2.1898.
