Hämäläinen-lehdessä julkaistiin 5.8.1882 nimimerkki Kiuri Lawekkään lähettämä ”Matka kirje Helsingistä”.
Matka alkoi Hämeenlinnasta puoli seitsemältä aamulla.
Kello oli puoli seitsemän, wiisi minuuttia päälle, aamulla. Me teljettiin noihin Adamin aikaisiin rautatie-waunuihin, joita wielä kesä-aikana käytetään Hämeenlinnan ja Riihimäen wälillä. – –
Sää oli hyvä, avatuista ikkunoista voitiin katsella maisemia aamuauringon valossa.
– – Juna kiiti pian Katisten, Kantolan, Paikkalan ja Wanajan pappilan ohitse. Tawan takaa näkyi pilkkuja Wanajaveden juonteesta, kunnes se Harvialan kohdalla supistui kaidaksi joeksi ja katoapi matkustajan silmistä.
Joka paikassa seisoi jo ruiskokkoset wainiolla taikka oltiin ruista paraillaan leikkaamassa. Heinä oli tehtynä, ja kokkoja näkyi siellä täällä, ladot kun tänä wuonna owat olleet liian ahtaat.
Turengin seudulla nähtiin Wähän Hiiden ja Ison Hiiden kartanot. Jälkimmäinen on kuwattu ”Kuwista ja kuwaelmista Suomen maakunnissa” luultawasti sen tähden, että se oli Pohjanmaan yliopistolaisille silmään pistäwä heidän matkoillansa Helsinkiin. Muuta merkitystä ei tuolla juuri lienekään; sillä paikka ei ole mikään niin erittäin kaunis. Turengista Leppäkoskelle taas ei näy juuri mitään. Mutta Leppäkoski itse on wireä paikka ja siewäkin, nimittäin se, mitä joen partaalla on. – –
Matkalla Leppäkoskelta Ryttylään ja Ryttylästä Riihimäelle ei ollut mitään erikoista katseltavaa, sillä rautatie kulki metsäisten seutujen halki.
– – Riihimäellä päästiin pois noista wanki-waunuista, ja pian pyöri paikalle Pietarin-yöjuna, josta kiipesi ulos unisia ja haukottelewia matkustawaisia. Ainoa, joka näytti olewan oikein walweilla, oli eräs herrasmies, joka matkusti omiin häihinsä. Kauniit tulewaisuuden unelmat oliwat pitäneet hänet hereillä. Ja waikka kulku rautatiellä käy monta kertaa pikaisemmin kuin kyytikonilla, olisi hän epäilemättä pyrkinyt matkansa päähän lentämällä ja rakkauden siiwillä, jos hänen olkapäihinsä olisi käynyt semmoisia sitominen.
Matkustawaisissa oli myöskin wirka miehiä Helsingistä, jotka oliwat mailla wiettäneet ”semesteriänsä” ja nyt palasiwat pääkaupunkiin kalliisiin welwollisuuksiinsa. He sanoiwat koko ajan syöneensä otsansa hiessä leipänsä. Sillä waikka eiwät he mitään työtä olleet tehneenä, oliwat he kuitenkin olleet hikipäässä aamusta ehtooseen. Ja se on kyllä ollut totta tänä suwena sekä työllisten että työttömäin.
Riihimäellä harjoitettiin suurenmoista kaupan tekoa. Poikia ja tyttöjä oli siellä myymässä krapuja ja wadelmia pienissä tuokkosissa, hinta 15–25 penniä. Yleinen marjain syöminen tapahtui sitte junan lähdettyä. Naiswäki poimi niitä yksittäin, miespuoliset taas sormin. Eräs nuorukainen appoi niitä suorastaan suullansa tuokkosesta, joten merkki siitä hänen toimestansa jäi punertawana hänen nenänsä huippuun.
Riihimäeltä astui waunuihin kaksi miestä, nähtäwästi etelä Hämeen maalaissäätyyn kuuluwaa. He oliwat kiireestä kantapäähän yhtäläisesti puettuina. Musta wiktorini-lakki ja waatteet harmaasta eli ”meleeratusta” werasta. Itse pukumalli muistutti jäger-kostymiä; edessä oli kuitenkin ainoastaan yksi knappi-riwi, waan knapit oliwat kinni kurkkutorween saakka. Arwasin, että se oli joku uusi kansallispuwun malli. – –
Talonpoikien puvut innostivat kirjoittajan pitkään filosofointiin kansallispuvuista ja muodista yleensä. ”– – Että kansallispuvut tätä nykyä owat niin sanotun muodin waatimia, ei käyne kieltäminen. Muoti on ankara waltias, jonka sääntöjä ei kukaan rankaisemata wastusta tai riko. Sen tyranniutta manataan ja moititaan ja nauretaan. Mutta kaikkien täytyy sen käskyjä kuulla. Mutta palataksemme kansallispukuihin, niin on luonnollista, että ne tällä kansallisuuksien aikakaudella tulewat kunniaan. Se on kuitenkin, niinkuin sanomme, muodin asia, eikä kestä kauan. Ihmiskunta kokonaisuudessaan on woimallisempi kuin kansakunnat, ja määrää taas pian uudet pukumallit. – –.”
Matka jatkui Riihimäeltä Uudellemaalle. Huomiota kiinnittivät vain niityt, jotka heinämadot olivat täysin syöneet, ainoastaan voikukat olivat jäljellä. Viljalaihot olivat kuitenkin kauniita täälläkin.
– – Joka tähän aikaan matkustaa Suomen pääkaupunkiin, ei luulisi tuntewansakaan sitä enää, niin hiljaiseksi milt’ei autioksi on se muuttunut. Flanöriä on harwassa, kaunottaria on harwassa, ja walkolakkeja liikuu tuskin nimeksikään. Joku wanhus istuu wasikkahaan siimeksessä ja torkkuu. Ainoastaan positiwi winkuu jossain pihassa. Esplanadeissa käwelee muutamia wenäläisiä merimiehiä ja kadetteja. Joku wenäläinen sotalaiwa lienee poikennut kaupungin ulkosatamaan ja lähettänyt wäkensä maalle jalwoittelemaan. Miehet oliwatkin tästä niin iloisia, että he hyppiwät ja tanssiwat pitkin katuja. Totteiwät ole oikein luodut aalloille keinumaan, koska niin riemuitsiwat tunteissaan terra firman jalkainsa alla.
Palaittuani korttieriini tältä lyhyeltä tähystysmatkalta, awasin akkunan. Siinä seisoi kohta edessäni mies, tahko olalla weisaten tuota tunnettua nuottia: ”Schliipa kniiwa, schliipa saksa!”
Minä wastasin että minulla tätä nykyä on kaikki teräskalut kunnossa enkä siis tarwitse hänen apuansa.
Mutta täällä kaupungissa on pilkkakirves, lausuin minä. Se nyt näyttää hywin tylsältä ja kaljolta. Mene weikkonen ja ”Schliipaa” se wähän teräwämmäksi.
”A pilkkakirwes, kyllä mie schen tunnen! Sche on niin huonoa rautaa, ettei sitä hiomalla eikä tahkoamallakaan tjeräwäksi saa.” Näin wastasi hra Tacholandreiewitsch ja meni matkaansa.
Kiuri Lawekäs.
Kuka oli kirjoittajan mainitsema helsinkiläinen pilkkakirves, jää arvoitukseksi.
Salanimeä ”Kiuri Lawekäs” käytti fennomaani Lauri Kivekäs, alkuperäiseltä nimeltään Gustaf Laurentius Stenbäck, syntynyt 21.7.1852. Hän oli mukana radikaalissa opiskelijaryhmässä, joka suomensi sukunimensä vuonna 1876.
Kivekäs oli mielenkiintoinen ja uudistusmielinen henkilö, jonka urasta ja merkityksestä nuorsuomalaisessa liikkeessä voi lukea esimerkiksi Wikipediasta.
Kuva: Lauri Kivekäs, kuvaaja Daniel Nyblin, aikaisintaan 1881. Museovirasto. Historian kuvakokoelma.
Lähteitä:
Hämäläinen 5.8.1882 no 62. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.
Wikipedia. Linkit tekstissä.
