Suomessa oli Ruotsin vallan ajalta aina vuoteen 1883 voimassa palveluspakko, jonka mukaan jokaisen maattoman ja ilman itsenäistä elinkeinoa olevan oli hankittava itselleen ”laillinen suojelu” eli pestauduttuva jonkun tilallisen tai muun veroa maksavan henkilön palvelukseen. Muuten hänet voitiin irtolaisena passittaa yleisiin töihin. Vuoden 1852 irtolaisasetuksen mukaan tämä koski kaikkia 16 vuotta täyttäneitä:
Kaikki ne Suomen asukkaista, jotka eivät ole kruunun taikka muussa yhteisessä palveluksessa eivätkä harjoita vapaita konsteja eli opinharjoituksia, taikka omantakeista kaupantekoa, fabriikin liikuntoa, hantwärkkiä, merenkulkua, maanviljelystä, vuorenviljelystä eli muuta sellaista elinkeinoa, taikka myös muutoin, säätynsä ja varainsa, sisääntulonsa eli tavaransa suhteen, ole tilallisina ja itsevarallisina pidettävät, olkoot kuudentoistakymmentä vuoden i’ästä velvolliset hankkimaan itselleen laillista suojelusta, ja sen saamista varten – elleivät, jossakin toisessa §:sa sanotusta syystä, ole siitä vapaat taikka, 3:tta ja 4:ttä §:iä myöten, erittäin olisi siitä vapautetut, – menemään sellaiseen tilallisen persoonan palvelukseen, kuin Palkkaväensääntö ja Kaupaston-, Fabriikin- ja Hantwerkin reglementit säätävät. – –
Irtolaisuus uhkasi muun muassa henkilöä, joka ”on poisjuossut palveluksesta ja jota isäntä ei tahdo takaisinottaa ja pitää”. Ilman laillista suojelua olevan henkilön hyysäämisestä voitiin voimassa olleen palvelussäännön mukaan tuomita sakkoihin.
Hyysäämistä vai ei?
Lopen syyskäräjillä 31.10.1856 käsiteltiin syytettä, jonka kruununnimismies Johan August Lindberg oli virkansa puolesta nostanut kirjanpitäjä August Ulrik Blåfieldiä vastaan. Syytteen taustaksi Lindberg kertoi seuraavaa:
Ruukinpatruuna Adolf Fredrik Sohlmanin vuosipalveluksessa ollut Antti Antinpoika oli edellisen heinäkuun viides tai kuudes päivä luvattomasti lähtenyt palveluksesta, eikä häntä haluttu ottaa takaisin, koska mies ruukinpatruunan mukaan oli osoittautunut epäluotettavaksi. Sen johdosta nimismies Lindberg oli seitsemäs heinäkuuta määrännyt Antti Antinpojan kuukauden kuluessa hankkimaan uuden palveluspaikan, jos hän halusi välttyä irtolaisuussyytteeltä. Kun Lindberg kuuli, että Antti Antinpoika oli työssä Blåfieldillä, ilmoitti hän Blåfieldille määräajasta. Blåfield ei ottanut Antti Antinpoikaa vakinaiseen palvelukseen, mutta oli Lindbergin mukaan vielä kuukauden määräajan mentyä umpeen hyysännyt ja pitänyt häntä työssä. Tästä Blåfieldiä vaadittiin nyt lailliseen vastuuseen.
Kirjanpitäjä Blåfield, joka omisti Wiedahlin perintötalon Lopenkylässä ja Kalamajan uudistilan Topenolla, selitti, että Antti Antinpojan appi Juho Snäll sai asua Kalamajan mailla ja teki sitä vastaan tietyn määrän taksvärkkiä. Antti Antinpoika ja Juho Snäll olivat heinäkuussa olleet Wiedahlilla töissä kolme päivää taksvärkin suorittamiseksi. Antti Antinpoika oli kertonut Blåfieldille hänelle asetetusta määräajasta ja pyytänyt vakinaista työtä, mutta Blåfield ei ollut häntä pestannut. Määräajan mentyä umpeen Antti oli uudelleen tullut kyselemään töitä, mutta koska Blåfield oli tällä välin kuullut Sohlmanilta Antti Antinpojan kelvottomuudesta, hän oli taas kieltäytynyt.
Nimismies Lindberg jätti Blåfieldin selityksen silleen, ja väitti, että Antti Antinpoika oli hänelle annetun määräajan jälkeen asunut appensa luona Kalamajassa. Lindberg sanoi, että Blåfieldin paikan omistajana pitäisi vastata siitä, ettei asiaankuulumattomia siellä hyysätä, ja toisti syytteen. Blåfield vastasi, ettei hän tiennyt Antti Antinpojan asuneen appensa luona, koska ei itse asunut Kalamajassa vaan Wiedahlissa.
Asiaa harkittuaan kihlakunnanoikeus teki seuraavan päätöksen: koska ei ole todistettu, että Antti Antinpoika olisi hänelle asetetun määräajan jälkeen ollut Blåfieldillä työssä eikä Blåfield ole häntä muutenkaan hyysännyt, vapautetaan Blåfield laillisesta vastuusta.
Nimismies ei anna periksi
Heti tämän jälkeen käsiteltiin Lindbergin syytettä Gustaf Adolf Huittia vastaan. Kun Antti Antinpoika ei saanut töitä Blåfieldiltä, meni hän kyselemään työpaikkaa Hunsalan Huitilta. Lindberg syytti nyt Huittia siitä, että hän oli Antti Antinpojalle annetun määräajan jälkeen pitänyt miestä työssä.
Huittia edusti hänen appensa, herastuomari Adam Mattila, joka myönsi Antti Antinpojan olleen muutamia päiviä töissä Huitilla, mutta ei asetetun määräajan jälkeen. Koska Huitti ei itse ollut paikalla, siirrettiin asia seuraaville käräjille, jotka pidettiin maaliskuun lopulla 1856. Huitti kertoi silloin, että Antti Antinpoika oli etsinyt työtä ja sanonut, että hänet oli ilman syytä irtisanottu Sohlmanin vuosipalveluksesta ja että hänen oli määrä kuukauden kuluessa hankkia itselleen laillinen suojelu eli uusi työpaikka. Hän pyysi saada olla töissä Huitilla, kunnes vakituinen työpaikka löytyisi. Tarkistettuaan nimismieheltä, että Antti Antinpoika oli erotettu Sohlmanilta, Huitti otti hänet kuukaudeksi työhön. Antti Antinpoika lähti kuitenkin Huitilta jo ennen sovittua aikaa. Huitti kiisti sen, että olisi hyysännyt Antti Antinpoikaa ja pyysi vapautusta syytteestä, varsinkin kun Antti Antinpoika tunnettiin hyvämaineisena ja kunnollisena työmiehenä.
Nimismies Lindberg myönsi, että Antti Antinpoika oli asianmukaisesti henkikirjoitettu Sohlmanin luo, eikä hänen maineessaankaan ollut huomauttamista, mutta kutsui todistajiksi lautamies Juho Josefinpoika Seppälän ja renki Kustaa Löfmanin, molemmat Hunsalasta.
Juho Seppälä kertoi, että hän oli viime vuoden heinäkuussa nähnyt Antti Antinpojan töissä Huitilla, mutta ei osannut sanoa, miten kauan hän oli talossa viipynyt. Elokuun alussa Antti Antinpoika oli tullut Seppälään pyytämään töitä sanoen, että oli jo lähtenyt Huitilta. Seppälä ei kuitenkaan miestä pestannut. Kustaa Löfman sanoi viime heinäkuussa ja elokuun loppupuolella nähneensä Antti Antinpojan kaivavan ojaa Huitilla, mutta ei tiennyt, miten kauan mies oli siellä ollut. Huitti toisti oman selontekonsa ja sanoi, että Antti Antinpoika oli ollut hänellä töissä vajaan kuukauden.
Oikeuden päätöksen mukaan ei voitu näyttää toteen, että Huitti olisi Lindbergin asettamaa määräaikaa kauemmin pitänyt Antti Antinpoikaa työssä. Huitti vapautettiin kaikesta vastuusta, koska Antti Antinpoika oli koko vuoden ollut henkikirjoitettuna Sohlmanin luo, eikä häntä ollut ilmoitettu irtolaiseksi. Nimismies Lindberg ilmoitti tyytymättömyytensä päätökseen ja sai tavanomaiset valitusohjeet. Valittiko hän hovioikeuteen, ei ole tiedossa.
Antti Antinpoika oli syntynyt Hattulassa 1.2.1829. Salonkylään hän muutti vuonna 1854 ja avioitui pian Kustaava Josefintytär Snällin kanssa. Rippikirjojen mukaan perhe asui pääasiassa Kalamajassa. Antti on välillä merkitty muonatorppariksi, välillä itselliseksi. Irtolaisuudesta häntä ei ole syytetty.
Perheeseen syntyi viisi lasta: Adolf Fredrik vuonna 1855 (k. 1856), Loviisa vuonna 1857, Kustaava vuonna 1859, Ferdinand vuonna 1862 ja Amanda Karoliina vuonna 1864. Antti Antinpoika ja hänen vaimonsa kuolivat molemmat lavantautiin, Antti helmikuussa 1868 ja vaimo Kustaava saman vuoden toukokuussa. Antti Antinpoika oli silloin 38- ja Kustaava 34-vuotias. Rippikirjan mukaan Antti sairasti kaatumatautia, ja perhe sai avustusta köyhäinapua.
Lapsia, joista vanhin oli vanhempien kuollessa kymmenen ja nuorin neljän vuoden ikäinen, hoiti aluksi isoäiti, mutta hänen kuoltuaan parin vuoden kuluttua lapset joutuivat huutolaisiksi ja annettiin kasvateiksi eri perheisiin. Tyttäret pääsivät vähän vartuttuaan piioiksi, mutta Ferdinandin vaiheet ovat epäselvät. Hänen sanotaan karanneen ensimmäisestä sijoituspaikastaan vuonna 1873. Poika oli silloin 11-vuotias.
Lähteitä:
Janakkalan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. Varsinaisasioiden pöytäkirjat: 1855, tiedosto 1185; 1856, tiedosto 473. Kansallisarkisto.
Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus laillisesta suojeluksesta ja kuinka suojeluksettomia persoonia menetettämän pitää. Annettu Helsinginkaupungissa 14 p. tammikuuta 1852.
