Kun posti kulki

Moni helsinkiläinen oli 1800-luvun puolivälissä tyytymätön postiin, sillä kaikki posti­lähetykset piti hakea itse val­tion posti­konttorista. Käytän­nössä postin hakivat usein perheen palve­lijat. 

Rahapajan johtajaksi vuonna 1861 nimitetty August Fredrik Soldan esitti alku­vuodesta 1862 Helsing­fors Dag­bladissa ehdo­tuksen kaupungin­postin perustami­sesta Helsin­kiin. Hän puntaroi seikka­peräisessä esityk­sessään kaupungin­postin tarvetta, kustan­nuksia ja organi­sointia varsin monelta näkö­kannalta. Yksi tär­keim­mistä kaupungin­postia puoltavista syistä oli ajan säästä­minen. Soldan totesi monien huoman­neen, että ulko­mailta peräisin oleva motto ”aika on rahaa” päti Eng­lannin ja Ame­rikan ohella jo Suo­mes­sa­kin. Ehdotus kuitenkin alkoi paha­enteisesti:

Kokeeko kysymys pääkaupunkimme kaupunginpostista hyville hank­keille valitetta­vasti liian taval­li­sen kohta­lon? Säih­kyykö se hetken päivä­lehtien pals­toilla vaipu­akseen sitten unohd­uksen yöhön?

Ajatus kaupunginpostista taisi todellakin vaipua muutamaksi vuodeksi unho­laan. Vuoden 1866 alussa Helsing­fors Dag­bladista saatiin kuitenkin lukea, että helsinki­läiset apteek­karit aikoivat perustaa kaupungin­postin, jota oli aluksi määrä kokeilla vuoden ajan.

Helsingin kaupunginposti aloitti toimintansa 1. päivänä maalis­kuuta 1866. Toi­min­nan aloittamisesta ilmoitettiin helmi­kuun lopussa useissa lehdissä. Postin toiminta rajoit­tui ilmoi­tuksen mukaan kaupungin tul­lien sisä­puolelle, mutta sen lisäksi mukaan tulivat myös Lapin­lahden sairaala ja Kaisa­niemen ravin­tola.

Ilmoitus sanomalehti Suomettaren numerossa 17 helmikuussa 1866. ”Muutamat asiata harrastawaiset” olivat apteekkarit Girsén, Björklund, Collan, Ekman, Kjellin ja Salingre.

Kirkkaanpunaisia kaupunginpostin kirje­laatikoita oli aluksi 22. Kuusi niistä oli apteek­kien luona Aleksanterin­kadulla, Erottajalla, Pohjois­esplanadilla, Etelä­esplanadilla, Nikolain­kadulla ja Annan­kadulla. Lisäksi laatikoita oli esimerkiksi Marian­kadulla, Hallitus­kadulla, Läntisellä Heikin­kadulla, Vladimirin­kadulla, Uuden­maan­­kadulla ja Kaisaniemen puiston aidassa Unionin­kadun varressa. Valtion posti­­laatikot olivat tuohon aikaan joko tumman­harmaita tai tumman­vihreitä.

Kaupunginpostilla oli omien postilaatikoiden lisäksi myös oma posti­merkki. Se oli alkuun muodoltaan soikea ja väril­tään vihreä, ja viis­toon merkin poikki kulkevassa punai­sessa juovassa oli sana ”stad­post” (kaupungin­posti). Maksu yhdestä kirjeestä oli painosta riipp­umatta 10 penniä, ja sen arvoinen posti­merkki piti panna kirjeen etu­puolelle. Posti­merkkejä myytiin kaikissa kaupungin aptee­keissa ja posti­laatikoiden lähellä olevissa puodeissa. Jos osti kerralla sata merkkiä, sai 20 prosen­tin alen­nuksen.

Kun kaupunginposti aloitti toimintansa 1. maaliskuuta 1866, kirjeitä oli laati­koiden ensimmäisellä tyhjennys­kerralla 200, ja koko ensimmäisen päivän aikana postin­kantajat toimittivat perille 418 kirjettä. Kirjelaatikot tyhjen­net­tiin aluksi kolme kertaa päi­vässä: klo 9.30, 12.00 ja 16.00. Sunnuntaisin laatikoita ei tyhjen­netty eikä kirjeitä toimitettu. Loka­kuussa 1866 posti­laatikoita alettiin yleisön pyynnöstä tyhjen­tää arkisin peräti viisi kertaa (klo 8, 10, 12, 16 ja 18) ja sunnun­taisinkin kahdesti, klo 10 ja 16. Tuolloin kaupungin­posti välitti päivit­täin noin 150 kirjettä. Vuoden 1867 loppu­puolella tahtia kuitenkin hiljen­nettiin ja kirjeitä alet­tiin toimit­taa vain kolmesti arki­päivisin: klo 8, 12 ja 16.

Laatikoita tyhjentäviä ja kirjeitä kanta­via posti­poikia oli aluksi seitsemän. Heillä oli virka­hatussa messinki­kilpi, jossa luki STADS­POST. Pojat kantoivat olal­laan tankoa, josta roikkui postilaatikoiden sisäkoteloita. Postilaatikon luona pojat avasivat laatikon sivussa olevan luukun, ottivat laati­kosta täyden sisä­kotelon ja vaihtoivat sen tilalle tyhjän.

Jos osoite oli merkitty kirjeeseen epä­selvästi tai jos posti­merkki puuttui, kirje jäi posti­toimistoon. Toimisto sijaitsi alkuun Antikvaari­sessa kirja­kaupassa Aleksanterin­kadun ja Fabianin­kadun kulmassa mutta siirtyi jo vuoden 1866 lopulla Rieksin tapetti­liikkee­seen ja sen jälkeenkin vielä puolen tusinaa kertaa. Viimeinen paikka oli Annan­katu 8.

Kaupunginpostin toimintaan suhtauduttiin alkuun hyvin suopeasti. Hufvudstads­bladetissa annettiin 16. huhtikuuta 1866 kiitosta apteekka­reille:

Apteekkarimme ansaitsevat yleisen tunnustuksen kaupungin­postin perus­ta­mi­ses­ta, ja kaupunkilaiset ovatkin osoitta­neet kiitolli­suuttaan sairasta­malla tänä keväänä enemmän kuin moneen vuoteen.

Kaupunginpostin kautta alettiin sittemmin jakaa myös lehtiä. Työmäärän lisäys ei miellyttänyt kaikkia. Morgon­bladetissa oli 21. tammi­kuuta 1873 uuti­nen, jonka mukaan kuusi kaupungin­postin kahdek­sasta kirjeen­kantajasta oli kuulemma tehnyt edellis­päivänä lakon. Sen takia esi­merkiksi Uusi Suome­tar ja kirjeet olivat jää­neet kanta­matta. Tärkeimpänä syynä lakkoon oli se, että postipojat oli velvoi­tettu jaka­maan Kylä­kirjasto-lehteä ilman eri korvausta. Edes heidän pyyn­töönsä saada ilmaiseksi yksi kappale mainittua lehteä ei ollut suostuttu. Seuraavan päivän Helsing­fors Dag­bladetista voi päätellä, että kaupungin­posti oli pal­kan­nut tilalle uusia poikia.

Paikallispostille alkoi tulla vähitellen moitteitakin. Jotkut syyttivät kirjeen­kanto­poikia laiskot­te­lusta, hutiloin­nista tai kirjeiden hävittämi­sestä. Kaupungin­posti puolestaan valitti, että posti­laatikoihin työnnettiin ties mitä roskaa. 1880-luvulla alettiin ehdottaa kaupungin- ja valtionpostin yhdistämistä, koska kirjeet saattoivat joutua vahingossa väärään postilaatikkoon, mistä koitui ylimääräistä vaivaa ja sakkojakin.

Helsingin kaupunginposti joutui myös hinta­kilpailuun, sillä valtion­posti ryhtyi kul­jet­ta­­maan paikallis­kirjeitä ja alensi posti­maksun 10 pennistä viiteen penniin. Oma vaikutuksensa oli myös kirja­kauppias G. A. Finnellä ja hänen ”puna­lakkisten kaar­til­laan”, josta Uusi Suometar kirjoitti vuonna 1889:

Järjestetyn sanomalehtien myynnin on kirjakauppias G. A. Finne toi­mit­ta­nut ”Kappelin” edus­talle, missä tästä­lähin aina on yksi hänen puna­lakkisista kol­por­töö­reis­tään, joka myypi useita sanoma­lehtiä.

Sanomalehtipojat kantoivat lehtiä koteihin­kin, joten kaupungin­postilta jäi yksi tehtävä pois. Ehkä raskaimmin kaupungin­postin toiminta­edellytyksiä heikensi puhelin. Kun puhelinverkostoa oli alettu rakentaa vuonna 1882, valta­osan viesteistä saattoi toimit­taa postin sijasta puheli­mitse. Niinpä Helsingin kaupungin­postin arvel­tiin syksyllä 1891 pian jo loppuvan.

Lähteitä:
Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Helsingin postin historiaa käsiteltiin Suomen postimerkkilehden vuoden 1920 numeroissa 2, 3, 5 ja 15–16. Muut linkit tekstissä.
Pehkonen Marja 1996: Yksityinen Helsingin kaupunginposti 1886–1892. Narinkka 1996. Helsinki: Helsingin kaupunginmuseo.